Kävelyretki

Syksyn illat olivat jo pimeitä. Lämpö pyörii lähellä nollaa, mutta pysyy plussan puolella.

Olin kävelemässä hämärässä syysilmassa; tuntemassa, miten pehmeä syksy virkisti mieltäni. Mitään kaamosväsymyksen alkua ei ollut, vaan pimeys enemmän piristi mieltäni.

Uskomus?

Mahdollisesti, mutta placebo vaikutus oli tehokas. Usko siirtää vuoriakin.

Olin pyörätiellä. Eteeni tupsahti jostain käsissään kävelysauvoja raahaava todella iso sinipukuinen mies. Katselin, miten sauvat nippa nappa nousivat pyöritien asfaltista ylös ja kopsahtivat alas.

Huppu päässä.

Puhui itsekseen?

Tai puhui puhelimeen, sellaiseen korvaan asennettuun. Käsissään hän ei mitään puhelinta kantanut, joten joko bluetooth luuri oli korvassa tai sitten puhui yksin.

No, tunnustan hämärässä voi mieli valpastua, ja minäkin voin miettiä, että uskaltaako suhteellisen kovaa kulkevan sauvoja kantavaa, itsekseen ehkä puhuvaa miestä ohittaa. Hän oli selvästi kuntoilemassa. Olisi ikävä osoittaa, että nahkatakkiin ja farkkuihin pukeutunut pieni mies ohittaisi reippain askelin kulkevan itsestään ehkä suuriakin uskovan sunnuntaikävelijän, jolla oli löysät siniset tuulihousut jalassaan... Ja tekisi ohituksen vielä  leikiten.

Hidastin siis vauhtia.
Mies jatkoi puhumistaan.
Huokasin. Päätin,että heti seuraavassa risteyksessä kulkisin eri suuntaan kuin tämä ääneen puhuva huppupää.
Ties mikä sekopää tyyppi oli.

Tajusin hauskan jutun.

Mies puhui ehkä puhelimessa jollekin kaverilleen. Hänen äänensä ei kaikunut, mutta kuului silti selvänä. Mutta minä saatoin puhua toisen ihmisen kanssa.
Mielikuvitustyttökaverini Maijun kanssa!
Ja minä saatoin puhua äänettömästi.

Minusta ei ottaisi mitenkään selvää olinko sekopää vai normaali ihminen.
Olin vain pieni mies kulkemassa ison huppupään takana - tosin kohta siirtyisimme eri reiteille.

"Ovela idea," Maiju huudahti tiedostaessaan ajatukseni.

"Se mielikuvitustyttökaverissa on hyvä juttu, että hänen kanssaan voi puhua koska vaan, mutta ei tarvitse herättää mitenkään huomiota asialla. Kukaan ei tiedä." sanoin Maijulle takaisin.

"Minä olen suuri salaisuus!" Maiju naurahti, hyppäsi tasajalkaan ilmassa ja teki työnsi käsivarsiaan taivaisiin innostuksen merkiksi.

"No, ota rauhallisemmin," minä kehoitin.

"Ok," Maiju totesi ja yritti näyttää todella coolilta vihertävässä tuulipuvussaan.

Käännyin seuraavassa risteyksessä oikealle. Huppumies jatkoi matkaansa suoraan.

"Luin kosketuksen tärkeydestä ihmiselle," selitin Maijulle."Artikkelin mukaan me tarvitsemme kosketuksia. Kosketus saa meidät voimaan hyvin, ja jos emme saa kosketusta masennumme, muutumme agressiivisiksi ja ties mitä. Kosketuksen tarve on rakennettu meihin ihan geneettisesti."

"Mihin tämä ajatus nyt sitten johtaa?" Maiju kysyi.

Oli todella mielyttävää kulkea hämärällä pienellä kadulla, keskellä omakotitaloja, joiden ikkunoissa paistoi valo.

"Mieti miten kamalaa on elää yksin, ei ketään puhumassa kanssasi eikä ketään koskettamassa sinua." sanon. "Minä tiedän miltä se tuntuu."

"Puhutaan jostan muusta," sanoin perään." Se oli vain yksi artikkeli, joka iski silmään ja  jossa lähinnä oli kiinnostavaa, miten iholla on oikein reseptoreita kosketusta varten."

"Koskettakaa toisianne," Maiju naurahti.

"Mitä?"  kysyin.

"Muistatko sen vanhan tv-sarjan, komedian tai joitain, Frank Pappa show. Siinä se mies aina sanoi lopuksi, kosketelkaa toisianne," Maiju kertoi hymyissä suin.

"Neuvo ilmeisesti oli viisas," Maiju jatkoi.

"Ilmeisesti," tyydyin sanomaan.

Katsoin omakotitaloja. Matalia taloja puiden lomassa.

"Miten monta tarinaa noiden talojen seinien sisäpuolelle mahtaa ollakaan piilotettu," vaihdan aihetta. Oman yksinäisen varhaisaikuisuuteni muistaminen masensi minua. Muistan miten yritin löytää itselleni rakastettua. Muistan, miten joka kerta tuli takkiin.

Yksin ja hakattu.

" Eiköhän niiden sisällä ole vain niitä arkisia tarinoita," Maiju miettii," Pariskunnat katsovat televisiota, riitelevät tai kuiskuttelevat. Lapset miettivät tulevaisuuttaan, ja tähän aikaan koululaiset itkevät läksyjen kanssa."

"Itkevät läksyjen kanssa," sanoin," Jotkut lapset pitävät läksyistä."

"Piditkö sinä?" Maiju kysyy.

"Kielet olivat minulle kova pala," kerroin." Mikään ei tuntunut menevän päähän... Paitsi tietenkin suomenkielessä. Minä suorastaan imin suomenkieltä. Joskus myöhemmin, kun oli lukiossa, kielenopettajat ihmettelivät, miten saatoin olla suomenkielessä niin hyvä, mutta muissa kielissä niin huono."

"Mutta läksyjen teossa olin kateellinen joillekin luokkakavereilleni - siis niille, joiden kanssa saatoin puhua ja jotka eivät kiusaneet minua. Näiden vanhemmat auttoivat läksyissä. He kuulustelivat ja olivat tukena..." olin tovin hiljaa." Minun vanhempani eivät koskaan auttaneet minua. Minä sain olla nurkassani ja tehdä läksyjäni yksin. Heitä asia ei kiinnostanut mitenkään."

"Kuulostaa aika ikävältä," Maiju sanoi.

"Metamaatikka oli  lempiaiheeni," kerroin," Rakasti yhtälöitä ja arvoituksia." sanoin ja huokaisin perään.

 "Luulen, että olin yksinäinen jo kouluikäisenä," tuumin. Tunnen kyyneleen tippuvan silmäkulmastani:" Oikeasti, minusta olisi ollut mukavaa, jos isäni olisi osallistunut jotenkin läksyjen tekoon, vaikka hän nyt ei olisi ymmärtänyt niistä mitään..."

Pyyhin kyyneleen silmistäni.

"Ne ajat ovat jo menneet," Maiju sanoi.

"Niin ovat. Mutta palaisin mielelläni, jos isäni olisi toisenlainen - hän auttaisi minua - ja äitini myös. Ja minulla olisi isoveli!" huudahdin sanojen perään.

"Ehkä seuraavassa elämässä," Maiju sanoi.

"Jos seuraava elämä on yhtä kamala kuin tämä elämä, niin jätän sen mielelläni välistä," sanon.

"Mutta jos se on parempi," Maiju sanoi.

"Olisikohan siihen takuu?" minä kysyin.

Maiju kohautti olkapäitään.

"Mutta varmasti näiden talojen sisällä on onnellisia kohtaloita," Maiju aloitti taas puhumaan ja viittaa taloihin kadun kummallakin puolen.

"En tiedä."

"Lapsuus muovaa elämästämme paljon," sanoin," Ehkä siksi minulla ei ole lapsia. En tiedä osaisinko pelastaa heidät elämän vaaroilta ja luoda heille unelma lapsuuden ja hankkia mahtavan reitin onnelliseen aikuisuuteen."

"Minä luulen, että sinä osaisit," Maiju sanoi.

"En ole siitä niin varma. Voimani ehkä loppuisivat." sanoin," Mutta mitä väliä tuota on miettiä. En koskaan tule saamaan lapsia. Se on ilmiselvää nykymenolla."

Maiju ei sanonut mitään.

Jatkamme kulkua omakotitalojen ohi.

"Näissä taloissa ei enää ole lapsia, luulen." Maiju tuumii." Nämä ovat sitä verta vanhempia rakennuksia, että näissä asuu iäkkäämpää väkeä, joiden lapset ovat juosseet menojaan."

"Eli sinusta täältä ei päivisin löydä pikkuisia peuhaamassa multakasoissa ja levittämässä juuri haravoituja lehtikasoja takaisin nurmelle?" sanoin vihjaavasti.

" Lehtikasojen levittäminen on kivaa, ihan iästä riippumatta," Maiju ilmoitti.

Tulen toteamuksesta hyvälle mielelle.

"Ruotsissa aletaan kohta siirtämään väkeä Malmivaaran taajamasta pois kaivoksen tieltä. Ehkä siellä lähtee väkeä juuri tällaisista lähiöistä," mietin.

" Niin, se on varmaan kurjaa," Maiju sanoo.

"Mutta hauskojakin juttuja on tänään tapahtunut," sanoin kun pääsimme omakotitaloryhmittymän laidalle, missä autot kulkivat suurempaa tietä pitkin omiin suuntiinsa.

"No mitä?"

"Joku kuvasi Kuusamossa ison karhun, joka töpötteli porojen perässä tiellä. Sellainen eläin olisi pelottava näky, jos se tulisi vastaan," sanoin.

Pysähdyimme.
Kävelyretki oli tässä.
Käännyin ympäri ja lähdin kohti kotia.
Keskiviikko päivä, joka oli täynnä työntekoa ja lyhyttä unta.
Mutta nyt kohti torstaita.
Hymyillen :).