Varjoissa

Olen lounaalla työkaverien kanssa. Meitä on pieni ryhmä, ja olemme valottaneet pitkän pöydän ravintolasta. Huonosti suomea puhuva pieni tumma miestarjoilija tuo meille ruokaa.
Puhumme pesäpallosta ja baseballista.

"Jenkkien baseballissa on todella huono taso," selittää yksi työkaverini," Yksi suomalainen pesäpallon pelaaja meni kokeilemaan sitä aikoinaan jenkkeihin, ja paikalliset olivat ihmeissään, kun kaveri oli paljon nopeampi ja parempi kuin paikalliset pelaajat."

Mietin oliko tuo juttu urbaanialegendaan, mutta en sanonut sitä ääneen.
Juttu sai alkunsa siitä, kun joku sanoi jonkun puhuneen, että joku valmentaja oli niin ja niin kova joskus 70-luvulla - huvittavalla mielellä; huomauttaakseen, että jotkut ihmiset elävät menneisyydessä.

Minä sanoin:" Mutta jenkeissä muistellaan vielä, miten hyviä tyyppejä pelasi baseballia joskus 1920 luvulla."

Ja siitä tarina sai alkunsa.

Minä katselin jutustelun keskellä näitä työkavereitani. Kaikki olivat onnellisia ihmisiä. Heillä oli täydelliset parisuhteet, ja useimmilla heistä oli kivoja lapsia, joista puhua paljon.

Syvällä sisälläni olin hiljaa. Ehkä Maiju lohdutti siellä minua.
Elämäni on pelkkää vaimoni auttamista. Hänen kunnostaan huolehtimista. Hänen tukemistaan. Omaishoitajan arkea; omaishoitajan, joka ei edes ole virallisesti omaishoitaja.

Mietin miten moni niistä blogareista, jotka ihmissuhde palstalla kirjoittelevat, olisivat jo luovuttaneet, jos eläisivät minun elämääni. Niiden joiden kirjoituksia olen lukenut kuvastaan enemmän pinnallisuus.

Aika monien ihmisten elämä on pelkkää pinnan katselua. Olen tavannut monia, jotka sanovat vihaavansa pinnallisuutta, mutta todellisuudessa ovat äärimmäisen pinnallisia tyyppejä. Joidenkin mielestä on kai trendikästä näytellä muuta kuin on.

Siksi ehkä tämä blogi on täällä.

Pieni mielenosoitus.
Pieni huutomerkki.
Pieni erimielisyyden osoitus.

Nousimme työporukan kanssa lopulta ruokapöydästä. Jäin kävelemään muusta joukosta hieman sivumalle. Nautin syksyn tuulesta, ja katselin maisemia hiljaa. Olin alakuloinen.

Alakuloisuus ei ole uutta minulle. Tällaisena pilvisenä päivänä, kun lämpö on laskenut kymmenen asteen paikkeille, on lupa ollakin vähän alakuloinen.

Ja alakuloinen saa olla, kun miettii maailmaa, jossa venäjä kistää osuuttansa ihmisten tappamiseen; usassa valtaan pyrkii täydellinen katastrofi; sota jatkuu syyriassa, eikä kukaan jaksa olla kiinostunut siitä; edelleen ihmisiä tapetaan muualla lähi-idässä, mutta sekään ei kiinnosta ketään.

Ja minä kävelen lounastauolta takaisin työpajalle, ja kaipaan todellista rakkautta ja naisen kosketusta.
Minulla on olo kuin edessäni olisi suuri tiimalasi, jossa hiekan valuminen kertoisi, miten elämäni valuu hiljaa turhuuteen.

Ei mitään merkitystä.

Jos Maiju olisi tässä kirjoituksessa mukana, keskustelisimme nyt siitä, miten yksinäisyyttä käsitellään elämässä. Miksi niin monet vain olettavat, että vanhat ihmiset ovat yksinäisiä. Miksi kukaan ei muista, että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä yksinäisiä.

He ovat surkeita olentoja.
Jos joku haluaa ottaa minuun yhteyttä, ja korvata mielikuvitustyttökaverin Maijun elämässäni, annan luvan yrittää. Ikävä kyllä en kuitenkaan usko ihmeisiin. Mutta jos niin kävisi, lupaan keskittyä vain tämän korvaajan ylistämiseen.

Ajatus tuo hymyn huulilleni.

Tekstiä

Istun taas koneen vieressä. Sormeni ovat näppäimistöllä, ja olen luonut tekstiä omalle palvelimelleni. Olen toteuttanut itseäni, ja tunne astuneeni askeleen pidemmälle yhdestä monista tavoitteistani.

Maiju istuu vierelläni, ja lukee tekstiäni.Hän ei hymyile, ei ole vihainen, ei naura eikä arvostele. Hän vain on olemassa mielikuvituksen pohjilla.

"Tänä aamuna selasit taas blogeja," Maiju toteaa," Löysitkö mitään?"

Otan käteni pois näppäimistöltä.
Parannan asentoani.
Puhun.

" Sitä tavallista. Iso joukko ihmisiä tykkää kuvailla kauniisti koristeltuja huoneita ja kehua itseään. He saavat kovasti innokkaita kommentteja, joissa tavaroita ja esineitä ihastellaan." kerron.
" Toiset esittelevät vaatteita. He saavat myös paljon huomiota, ja jotkut kai rahaakin huomiosta. Ehkä koristeiden esittelijät ja vaatteiden esittelijät saavat jollain tavalla blogaamisesta rahaa molemmat."

Pohdin ajatusta:" Onhan se kiva varmasti olla ammattiblogaaja. On paljon kameran takana tai edessä, ja ehdottomasti voi keskittyä kuvien tekemiseen, ei kirjoittamiseen."

" Olet sitä mieltä, että kuvilla tienaa rahaa, mutta tekstillä ei?" Maiju kysyi.

" Ehdottomasti. Kuka olisi valmis maksamaan tylsää tekstiä omista asioistaan kirjoittavalla blogaajalle mitään. No ovathan jotkut oman elämän seksisuhteista kertovat naiset houkuttelevia kohteita, joten voihan olla, että he mainoksien avulla voivat saada vähän tuloja... Mutta luulen oikeasti sen olevan marginaalista...." pidän tauon. Teen korjauksen ruudulla olevaan tekstiini. Mietin, että pitäisi tehdä oikoluku tähän asti kirjoittamaani uusiin kappaleisiin, sillä vaikka katseeni alla ne ovat täydellisiä, niin kummasti oikolukuohjelmat löytävät niistä niin suuren kasan kirjoitusvirheitä, että pahaa tekee.

" Paitsi jos kirjoittaa tosin hyvin aiheista, jotka ihmisiä kiinnostavat," Maiju toteaa.

" Ihmisiä ei oikein kovasti lukeminen oikeasti kiinnosta. Kuvia on niin paljon helpompi lukea ja reseptejä toteuttaa," minä epäilen.

" Älä nyt," Maiju pistää vastaan," Eivätkö julkkisjuorut ole aina kiinnostaneet ihmisiä. Ja kuten äsken sanoit, seksi kiinnostaa sekä miehiä että naisia jollain tavalla vuoren varmasti."

"Pitäisikö minun kirjoittaa seksistä?" kysyn Maijulta.

"Sanoin vain, että aihe kiinnostaa, en käskenyt kirjoittaa," Maiju korjaa.

Olen vaiti tovin.

" Mutta jotkut kirjoittavat kauniita pieniä osioita omasta elämästään. Sellaisia, missä kerrotaan; miten lapsi on mennyt kouluun; miten häitä valmistellaan; millaisia kuntotuloksia on tehnyt; tai melkein mitä vaan taivaan ja maan väliltä."

" Itseasiassa Netti on täynnä ihmisten kirjoittamaa tekstiä, josta voi lukea miljoonia ajatuksia ja mielipiteitä kaikista arkielämän asioista... Ja mikä tärkeintä voi lukea samoja ruokareseptejä monenkertaisesti ja tutustua juuri tämän vuoden muotiin kyllästymiseen asti." lausun. " Ehkä luen blogeja, koska niitä voi aina ihmetellä. Ja samalla pikkuriikkisesti toivon, että joku lukisi minun blogiani ja ymmärtäisi edes vähän."

" No onko lukenut?" Maiju tiedustelee.

"Olen aika mitättömyys näiden muotitietoisten blogaajien metsässä," sanon.

" Mutta sinulla onkin jotain kovempaa muualla kuin blogissa," Maiju huomauttaa.

" Niin, ehkä," sanon. " Olen kuitenkin ajatellut muuttaa vähän kirjoitustapaani täällä blogissa."

" Jukrat," Maiju huudahtaa," Miten?"

" Jos itse luen näitä joskus, niin olisi kiva kytkeä teksti arkipäivään... Eli kytkeä tekstiin enemmän, mitä tuolla ulkona on tapahtunut. Miettiä miten eduskunnan kyselytunnilla Soini ja Orpo istuivat rinnakkain parhaina kavereina, mutta istunnon ulkopuolella lehdet vihjailevat poliittisesta naijailusta. Voisi liittää tekstin pohtimista, miksi Suomen ohjuskokeet kerrottiin lopulta, vaikka niitä oli pidetty salassa jonkin aikaa. Kenelle oli tärkeää, että niistä kerrottiin ja miksi? Vai oliko se sattuma."

"Päivän poliittisia siltoja," Maiju hymyilee.

" Niin," sanon, " mutta vähän erillä tavalla. Ei sitä jaksa alkaa politiikasta kirjoittamaan tai pohtimaan syviä ulkomaiden asioilla. Mutta tekstin sitominen aikaan voisi olla kivaa, sillä tulen kirjoittamaan tähän blogiin ja paljon tulevaisuudessa."

Maiju ei kommentoi.
Minä katson tekstiä. On noustava kohta pois koneen äärestä ja mentävä töihin. Ja pian on viikonloppukin. Auton moottori saa taas käydä. Syksyinen pimeys yllättää tien päällä.
Normi arkea, joku sanoisi.
Hauska sana, Normi. Se on jotenkin uinut sanavalikoimaani jostain. Sana ei kuulu minun normaaliin varastooni - tai ei ole kuulunut. Nyt se varmaan kuuluu.

Sellaista.

Omat lait.

Yritin laittaa autoa paikoilleen.
Ajattelin parkerata pienen minin viereen, koska niin pienen auton viereen mahtuu hyvin.

Mutta ei.
Renkaat oli tietenkin pitänyt laittaa sen verran toisen ruudun puolelle, että toisella autolla ei siihen viereen uskaltanut ajaa. Tietenkin oma auto pitää parkeerata vinoon isoon ruutuun, koska eihän pieni auto mahdu ruutuun muuten.

Nousin Maijun kanssa katsomaan ihmettä.
"Oma nenä on tärkein," sanoin Maijulle.
"Siltä näyttää," Maiju sanoi kurkistaen pienen auton sisään. Siellä ei selvästi ollut mitään mielenkiintoista.
" Minulle tulee mieleen yksi mielipidekirjoitus tästä." kerroin.
"Noh?"

" Eräs kaveri oli myöhään parkeranut autonsa paikkaan, mihin ei saisi pysähtyä. Koska mitään liikennettä ei ollut ja ketään ei sillä hetkellä ollut paikalla, niin hän päätteli, että tietenkin oli selvä, että hänellä oli lupa pysäköidä juuri siihen paikkaan. Kun hän saikin sakkolapu väärästä parkista, niin sitten piti olla vihainen. Kyllä myöhään, kun ketään ei ollut varmasti liikkeellä, piti olla oikeus pysähtyä mihin mieli teki... Vielä kun oli toiselta paikkakunnaltakin," kerroin.

Maiju katsoi minua:" No niin..." hän sanoi kertomatta mitä mieltä oli.

Minä jatkoin sanojani:" Samalla logikalla voisi autoja ottaa omaan käyttöönsä, jos kukaan ei huomaa ja palauttaa samaan paikkaan käytön jälkeen. Samalla logikalla voisi käydä syömässä ruokalassa ilmaiseksi, ja jos kukaan ei pysäyttäisi, voisi poistua maksamatta ulos. Ja samalla logiikalla, voi tuolaisen minin pysäköidä mihin tykkää," sanoin, " Koska silloin kun tuli, niin ketään ei näkynyt missään, ja asiasta ei ollut mitään häiriötä. Eikä tietenkään voi olla häiriötä, koska itse ei ole näkemässä, onko siitä."

"Tarkoitat, että sääntöjen rikkominen ei ole perusteltu vain sillä perusteella, että se nyt vain tuntuu oikealta?" Maiju sano.

" Niin ja tarkoitan myös, että jos alamme vain olemaan leväperäisiä ja alamme toimimaan, miten mieli tekee välittämättä sovituista jutuista, niin lopulta olemme kaaoksessa. Onhan se hienoa kävellä punaisia valoja vastaan, kun autoja ei näy missään keskellä yötä, mutta entä jos siitä tuleekin sitten tapa, eikä enää välitä valoista laikaan. Tai jos pysäköi auton keskelle risteystä päiväksi, niin eihän siitä voi olla kellekään häiriötä, kun itse ei ole paikalla näkemässä. Mitä jos ihminen vain alkaa noudattamaan omia lakejaan? Millaiseksi tämä maailma muuttuisi?" selitin.

" Tämä sakon saanut kaveri kirjoitti oikein lehteen yleisönosastokirjoituksen. Jos minä saisin päättää, niin tyypin sakot voisi kaksinkertaistaa. Olen aika varma, että jossain oli paikka, johon saattoi pysähtyä luvallisesti, mutta hän ei vain viitsinyt vaivautua etsimään sitä." Ilmoitin.

Katselimme miniä, joka seisoi vinosti pysäköintiruudussa.
"Ehkä kuski on vain ollut unessa," ehdotti Maiju," Eikä ole jaksanut katsoa, miten pysäköi."
"Ehkä hänen olisi pitänyt jäädä kotiin nukkumaan," minä totean.

Kävelemme ministä pois päin. Välinpitämättömyys, miten tuo sairaus olisi parannettavissa. Vai onko toivotonta edes toivoa, että sitä voisi parantaa?

Avioliitto

"Ostin nuorena yhden ruusun tytölle, johon olin mielettömän rakastunut," Kerroin Maijulle.

"Miten sööttiä," Maiju sanoi.

"Niin, sille ruusulle kävi vähän huonosti. Matka oli pitkä ja sillä oli hieman huonot oltavat. En itseasiassa edes tiedä, miten huonossa kunnossa se oli, kun annoin sen tytölle. Luulen, että hän heitti sen roskikseen saatuaan sen."

"Johtiko se mihinkään?" Maiju kysyi.

Puristin päätäni.

"Pelkkään päänsärkyyn. Tyttö alkoi välttelemään minua, ja itkin monina päivinä. Nuoruuteni ensimmäinen pettymys. Paras muisto oli itseasiassa tuon ruusun ostaminen. Minua hermostutti ja ironista oli, että ruusu oli lopulta vain pelkkä kulutusjuttu, jota kukaan ei arvostanut. Sääli." kerroin.

Olimme katsomassa, miten hämärä laskeutui taivaalle auringon mennessä uneen.
Olimme keskellä metsää, pienellä kukkulalla, joka nousi puiden yläpuolelle, mutta silti keskellä metsää. Niin keskellä, että Maiju sai hätistellä iniseviä hyttysiä tiehensä.

"Olen koko elämäni miettinyt miehen ja naisen suhdetta. Miettinyt, miten ihmiset kohtelevat usein toisiaan kuin kertakäyttötavaraa, ja tiedätkö mihin olen päätynyt?" kysyin Maijulta.

"No?" Maiju kysyi.

" Katollinen kirkko on oikeassa. Avioliiton pitäisi olla pysyvä asia. Sen pitäisi olla sellainen liitto, jota vain ei pysty purkamaan. Ei mikään vahinkopäätös. Ei mikään kulutustavara, joka käydään ostamassa kaupasta ja heitetään roskiin. Avioliitto ei ole ruusu, joka annetaan vähäksi ajaksi ja joka sitten kuihtuu, koska sillä ei ole juuria - ja heitetään roskiin. Avioliiton pitäisi olla ihan elävä ruusu, jota ei ole leikattu pensaasta, vaan se kukoistaa pitkään - ihan vaikka siinä ei olisi kukkia," selitän.

"Kaunis ajatus," Maiju hymyilee.

Nostan sormeni ylös.

"Mutta..." sanon.

"Mutta?" Maiju katsoo minua odottaen.

"Mutta avioliittoa ei saisi solmia myöskään suin päin. Pitäisi olla pitkä kausi, varmaan pari vuotta, jona pariskunta katsoisi haluavatko he elää yhdessä. Sellainen esiavioliittokausi. Kaiken pitäisi sinä aikana olla niin kuin avioliitossa. Se voitaisiin jollain tavalla vaikka solmia, mutta se ei siltikään olisi avioliitto vielä, mutta se voisi olla kuin avioliitto. Silloin ihmiset ehkä pääsisivät selvyyteen ovatko he oikeasti luotuja toisilleen. Niin pitkän ajan kuluessa selviäisi moni asia. "

" Voi olla, että maassa ei olisi kovin paljon avioliittoja tuollaisen ajatuksen jälkeen," Maiju sanoi.

"Niin tällaisessa maailmassa... voit olla oikeassa. Mutta uskon, että ainakin ne, jotka oikeasti rakastaisivat toista ihmistä eläisivät onnellisena. Ja sitten ne ihmiset, joissa on jotain vikaa ja jotka eivät pääse naimisiin - he erottuisivat joukosta selkeästi."

Maiju puristi päätään:" Mutta mihin tuollainen järjestely auttaisi? Ihmiset eivät pääsisi naimisiin, koska harrastavat lyhytaikaisia suhteita ja syyttelevät niistä toisiaan. Syntyisi aviottomia lapsia. Avioliitto menettäisi merkityksensä."

" Nykyäänkin ihmiset harrastavat pikasuhteita. Tekevät lapsia ja eroavat saman tien. Mutta ideani auttaisi siihen, että arvomaailma muuttuisi. Meillä olisi jokin instituutio, joka olisi oikeasti pyhä. Instituutio, joka olisi tavoittelun arvoinen. Emme voisi enää heittää vitsiä: Hänestä tulee pian ex:äni - koska avioliitosta ei enää voisi erota. Ehkä oppisimme arvostamaan kauniita asioita..." selitän.

"Minua ainakin masentaa seurata, millainen tämä ihmissuhteiden kulutusyhteiskunta on." sanon. Olen hiljaa ja jatkan:" Ja kaiken keskellä olen minä,joka ei ole koskaan saanut kokea oikeaa rakkautta. Ehkä oikea rakkauskin saisi mahdollisuuden, jos olisi jokin instituutio, joka voisi oikeasti olla rakkauden toteutuma."

"Kuulostaa idealistiselta unelmalta," Maiju sanoi.

Nyökkäsin:" Niin tällaiset unelmat usein ovat utopioita. Lopulta näissä on jotain pahasti vialla. Mutta mitä maailma olisi ilman unelmia ja toiveita ja uskoa. Jopa minun kaltainen ei-kehenkään luottava ja täysin uskonsa maailmaan menettänyt kurja olento, voi unelmoida jotain."

Maiju pörrötti hämärässä hiuksiani.

"Tietenkin saat. Unelmoida aina voi. Ja uskoa ihan mihin huvittaa," hän totesi.

Jatkoimme auringon laskun seuraamista. Jostain kuului tuulen huminaa. Jokin pieni eläin rapisteli metsässä. Lintu visersi alakuloisen soinnun.

Luulen, että se oli punarinta.

Pelko

Olimme golf-kentällä.
Maiju ja minä.
Siinä vihreällä nurmella oli kirkkaan valkea golfpallo kanssamme. Se istui pienen tolpan päässä, jolla oli virallinen nimikin.
En kuitenkaan kerro, mikä virallinen nimi oli. Löydät sen googlesta, jos haluat tietää.

Ruoho oli tasaista, vasta leikattua. Se suorastaan tuoksui leikatulle.

Ruoho oli tasaista myös niin, heinä oli yhtä ainoaa lajia. Muut lajit oli kitketty alueelta pois.

Nurmikon hoidon mestarinäyte tämä golfkenttä.

Pari muuta ryhmää pelasi peliä myös. He välttelivät meitä.
Elämä on turhan usein tuntemattomien välttelyä.

"Ihmiset pelkäävät," Maiju sanoi kuin lukien ajatuksiani,"Siksi he välttelevät."

"Mitä he pelkäävät?" kysyin.

"Sitä, että tulevat nolatuksi," Maiju sanoi," tai että heille käy huonosti."

"Harvemmin golf-kentällä kukaan pelkää, että käy huonosti," minä huomautin.

"Naiset saavat usein pelätä miehiä," Maiju huomautti," Miesten kanssa voi käydä usein huonosti." Maijun katse oli paljon puhuva.

"Kyllä naistenkin kanssa voi käydä huonosti," minä sanoin."Usein itseasiassa käykin. Ja nuo ovat kaikki miehiä," huomautin kahta ryhmää sivummalla.

" Viittaat taas naisiin, jotka sortavat heikkoja miehiä, mutta vikisevät ja valittavat vahvempia miehiä," Maiju huomautti välittämättä lisähuomauksestani." Kaluttu aihe jo. Ohitetaan."

Maiju oli tänään tiukalla päällä.

"Mutta todellakin täällä pelätään, että jos lähestyy, niin tekee itsensä naurunalaiseksi," Maiju sanoi," Se on ihmisten yleisin pelko varmaan. Itsensä nolaaminen."

Mietin tätä.
Miten monta kertaa olin katsellut kaunista naista kaukaa ja pohtinut,miten tätä voisi lähestyä. Pelännyt miten nolaisin itseni. Joskus tuntenut, miten veri oli noussut päähäni. Muutaman kerran muistan, miten kaunis nainen oli tullut, ja yrittänyt rohkaista minua lähestymään.

Kerran yksi tuli oikein väen pakolla, yritti saada minuun rohkeutta.

Muistoja jotka kaduttavat. Tekoja, joihin liittyy paljon pelkoa oman itsensä heikkouksista. Ja vihaa siitä, että joskus oli pelottanut niin paljon.

Heikkoa itsetuntoa.

"Monilla heikon itsetunnon omaavilla on paljon pelkoja," sanoin Maijulle, " Kuten minulla. En osaa suhteuttaa itseäni ihmisten joukkoon. Pelkään, mitä he ajattelevat minusta. Tosin viime aikoina olen oppinut olemaan oma itseni. Johtuu kai siitä, että kun rotta ajetaan nurkkaan, niin se alkaa riuhtoa vastaan, koska ei ole enää mitään menetettävää. Oppii olemaan välittämättä ihmisten mahdollisista ajatuksista."

"Ei sinulla niin heikkoa itsetuntoa ole," Maiju huomautti." Ja olet yllättävän rohkea."

"Olen rotta nurkassa, rohkeus on vain illuusiota," vastasin.

Minulla oli golf-keppi kädessä. Kohta löisin nurmella odottavan pallon kauas, aina reiälle asti.

"Rohkeutta voi olla myös elää toisella tavalla. Olla kapinallinen. Valita erilaisen tien, sellaisen tien, jota muut eivät kulje." Maiju sanoi.

"Viittaat tapaani elää ja kirjoittaa. Ottaa erilaisen suuntauksen ja näkemyksen asioihin. Tehdä asioita silloin, kun toiset ovat jo luopuneet niistä. Minusta se ei ole ollut rohkeutta. Enemmänkin pelon aiheuttamaan typeryyttä," sanoin.
"Omasta mielestäni olen aina valinnut helpoimman tien. Rohkeaa olisi ollut nuorena viekoitella naisia. Rohkeaa olisi ollut hankkia paljon lapsia. Rohkeaa olisi ollut käydä haasteita päin. Nahjus minä olen ollut ja pelkuri."

"Olen pelännyt elämää," totesin." Maiju, elämää voi pelätä. Sitä voi pelätä koko elämänsä, kun kukaan ei tule ja auta sinua."

Itkenkö minä?

 "Onko joku auttanut sinua?" Maiju kysyi.

"Ei." vastasin.

"Ja olet saavuttanut melkoisesti elämässäsi. Voiko asioita saavuttaa lainkaan, jos pelkää kaikkea?" Maiju kysyi.

"Voi, jos käy säkää," sanoin," Minusta minulle on vain käynyt säkää."

"Oliko säkää olla afrikassa?" Maiju kysyi."Kuinka monta ihmistä tunnet, jotka ovat asuneet pensasavanilla? Paitsi itsesi?"

Kohautin olkapäitäni.

"Uskalsit olla paikassa, missä kukaan ei puhunut kieltäsi," Maiju lisää." Uskalsit aloittaa töissä, joihin sinulla ei ollut koulutusta. Uskalsit hakea yliopistoon, vaikka sinusta olit siihen liian vanha. Ja uskalsit paria muutakin asiaa."

Olin vaiti.

"Pelko on sitä, että jää kiinni neljän seinän sisään, eikä pääse sieltä ulos. Pelko on sitä, että ei uskalla mennä ihmisten luokse, koska tietää, ettei osaa puhua heidän kanssaan." Maiju katsoi meistä erillään pysyttelevää ryhmää," Sinä uskaltaisit mennä puhumaan noiden ihmisten kanssa. Sinusta se ei ehkä olisi mukavaa, mutta uskaltaisit tehdä sen."

Maiju oli oikeassa.
En minä pelännyt.
Minä vain en jaksanut.
En jaksanut aina törmätä ihmisiin, joiden mielestä olin jotenkin turha tapaus.

Mutta sekin on pelkoa. Tulla torjutuksi.

Elämämme rakentuu pelkojen päälle. Joillakin pelot ovat kovempia, toisella heikompia. Mutta eikö elämä ole sitä, että elää tasapainossa pelkojensa kanssa. Eikö elämä ole sitä, että tietää, mitä pelkää ja osaa ymmärtää itseään?

Afrikassa oli tyttö, jolla oli lähes taudinomainen käärmeen pelko. Hän näki käärmeitä kaikkialla. No kieltämättä, käärmeitä myös oli, mutta pelko liioittelee kaikkea. Hän oli myös ainoa ihminen elämässäni, joka oikeasti on joutunut shokkitilaan, kun on ollut huoneessa, missä oli rotta.

Ihmisten pelkääminen on varovaisuutta, sillä ihminen on kaikista eläimistä vaarallisin. Maijun mielestä, jos tämä Afrikassa ollut tyttö pelkäisi samalla tavalla ihmisiä kuin käärmeitä tai rottia, hän asuisi todellakin neljän seinän sisällä vankina.

Löin golfpallon etäälle. Se teki ison kaaren.
"Olen sitä mieltä silti," sanoin Maijulle," että olen melkoinen pelkuri."

"Ei, et sinä ole," Maiju sanoo," Sinulla on vain estoja."
"Ja estot ovat aivan eri asia kuin pelot."

"Sinä vain et halunnut lähestyä nuorempana naisia niillä menetelmillä kuin muut miehet halusivat. Sinä uskoit herrasmiesarvoihin. Sinä vain et halua häiritä ihmisiä, jos heistä on mukava keskustella keskenään. Sinusta vain ihmisten pitää kutsua luokseen, jos he haluavat tavata sinua. Sinä vain uskot tiettyihin ideologioihin. Syytät asioista pelkoa, vaikka oikeasti olet ihan itse syypää kaikkeen," Maiju hymyilee ja valmistautuu lyömään omaa palloaan.

"Ei pelkoja voi syyttää kaikesta. On myös monia muita syitä, miksi teemme jotain ja miksi emme. Kaikki vain eivät tajua sitä. He luulevat sitä ja tätä, mutta eivät tunne itseään. Hei eivät vain oikeasti tiedä, mitä haluavat." Maiju valmistautui lyömään samalla kuin puhui. " Ja silloin on hyvä syyttä pelkoa kun sai mitä halusi, mutta uskoi haluavansa jotain aivan muuta."

Totta.
Maijun pallo lensin paljon lähemmäs määränpäätä kuin minun.

Pelon filosofian luento päättyi tähän.

"Haluaisin ymmärtää, miksi naiset haluavat olla malleja."

"Mitä sinä mietit?" kysyy Maiju. Hän katsoo minua tiiviisti kuin yrittäisi lukea ajatuksiani.
No oikeasti hänen ei ole edes vaikea lukea ajatuksiani.

" Mietin, miksi naiset haluavat malleiksi," minä sanon.

Maiju katsoo minua. Hän ei sano mitään.

" Minä en ole koskaan halunnut malliksi. Enkä tunne ketään poikaa, joka olisi halunnut sitä myöskään," sanon. " Sinä et osaa vastata tähän kysymykseen?"

"Se on vain hienoa," sanoo Maiju.

"Mikä siinä on hienoa. Onko hienoa, saada kuvansa lehtiin? Onko hienoa olla kaikkien edessä ja koreilla? Onko hienoa saada rahaa vain olemalla oma itsensä? Vai onko siinä jonkinlainen itsensä pönkittäminen kyseessä," minä pohdin.

Maiju rypistää kasvojaan.

" Varmaan se on hauskaa, kun kaikki kehuvat ja pitävät hyvännäköisenä. Itsetunto kasvaa." Maiju sanoo.

" Ja sitten kun vanhenee ja hommat loppuvat alkaa itsetunto syöksyä lujaa alas," minä sanon. "Onko malliksi haluaminen jonkinlaista narsismia?"

Maiju ei kohauttaa olkapäitään.

"Yritin ottaa asiasta selvää. Tutkia sitä. No tutkin asiaa vain pintapuolisesti. Uskon vakaasti, että tästä on oikeasti tutkimus." sanoin.

"Luin joitakin mielipiteitä, joita löysin netin ihmeellisestä maailmasta. Naisilta oli kysytty, miksi he haluavat malliksi. Yksi oli vastannut, koska vain haluan. Mutta miksi? Mikä siinä kiehtoo?"

"Sitten löysin mielipiteen, että muoti kiehtoo. Halu kantaa kauniita kasvoja. Kertoa tarinoita ilman sanoja. Siis näytellä." kerron Maijulle.

"Jos nainen haluaa malliksi, niin haluaako hän olla näyttelijä?" katson Maijua," Sekö ajaa nuoria naisia malleiksi."

"En usko," sanoo Maiju.

"En usko minäkään," totean.

"Enemmän uskon näihin juttuihin, joissa nuorille naisille tarjotaan mallin roolimallia erilaisissa medioissa. Mallina oleminen on tosi Cool juttu. Mallina oleminen on naisen tehtävä, kun miehen tehtävä on olla jotain aivan muuta. Olla vahva, lihaksikas... Olla tosi mies. Sellainen melkein kivikautinen uros, joka on samalla viisas ja samalla kova ja vahva ja suojelee naista." tämä ajatus naurattaa minua. Jatkan kuitenkin ajatteluani:"Malliksi haluaminen olisi kulttuurillisen roolimallin toteuttamista. Tytöt vain aivopestäisiin pienestä pitäen tähän ajatteluun," mietin.

"Pitää olla kaunis!" totean. " Ja kaikki on liitetty yhteen vaatteiden kanssa ja muodin. Malli voi elää kiinni koko ajan uusimmissa vaatteissa. Tuntee erilaiset trendit," hymyilen Maijulle," Oliko tämä uskottava teoria sinusta.

" Ymmärrän kyllä tuon teorian," Maiju sanoo.

"Kun lukee amerikkalaisten tyttöjen vastauksi, miksi he haluavat malliksi, niin siellä on avainsanoja, television Top Model sarja. Miten upeeta on voittaa itselleen mallin homma." kerron," Mutta kaikessa tiivistyy yksi sana. Halu olla kaunis ja halu olla kauniiden vaatteiden kanssa tekemisissä. "

" Voikohan tämän tiivistää sanaan: halu olla pinnallinen," mietin lopulta.

"Aikamoinen yleistys," Maiju sanoo.

"Niin tavallaan se on outoa. Toisaalta naiset huutavat tasa-arvoa, mutta on asioita, joissa naiset haluavat vain olla naisia."

"Mitä tuolla tarkoitit," kysyy Maiju.

"Eläinten vallankumous nimisessä kirjassa on kohta, jossa lukee. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia. Valtataistelu on ikusta, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän aiheeseen. Meni sivuraiteelle jo."

"Ok," Maiju sanoo. Hän näyttää siltä kuin ei haluaisikaan ymmärtää.

"Kai naiset sitten vain haluavat malliksi, koska haluavat olla kauniita ja osoittaa muille, miten ylivoimaisen kauniita ovat. Naiset kai sitten kaipaavat oikeasti kovasti kehumista. Jos mitään muuta kehuttavaa ei ole, niin kauneudella on mukava saavuttaa kehuja." sanon," Minä luulen että kysymys on aivan tästä."

"No comment," sanoo Maiju.

Matka Twilight Zoneen.

Syksyinen tie oli miellyttävä ajaa.
Puut olivat tien laidalla kivan keltaisia.
Asfaltti oli vähän märkää.
Ilman aisti tuulilasin toisella puolella olevan puhdasta.
Täydellinen syyspäivä.

Saavuimme Tampereen ja Helsingin väliselle moottoritielle me kolme, minä, autoni ja mielikuvitustyttökaverini. Tämä oli se tien pätkä, jossa sai ajaa kovaa.
Ei niin kovaa kuin sielu sietää, mutta kovaa suomalaisen tiekulttuurin hormein.

Moottoritie.

Ohitin pari autoa, hieman ylinopeutta ajaen. Kumpikin autoista ajoi edessäni nopeudella, joka vain oli vähän hitaampi kuin omani.
Heti kun olin autot ohittanut ja päässyt niiden eteen, kumpikin kiihdytti vauhtiaan ja ajoi ohitseni.

Sitten autot taas hidastivat.

Maiju, mielikuvitustyttökaverini sanoi:" Mitäs tämä on?"

Ajoin autojen ohitse ja sama toistui.

"Eräs tuttuni aikoinaan harrasti näillä teillä autojen kanssa kilpailua... siis nopeudesta. Hänellä oli auto, jossa oli tehoa hieman tavallista romua enemmän. Siis enemmän kuin tässä mopossa, jota nyt ajan," kerroin Maijulle. " Hän kertoi, että tavalliset autot hyytyvät siinä 180 kilometrin paikkeilla."

" Minusta näyttää, että nämä tyypit yrittävät usuttaa kilpailemaan kanssaan," jatkoin.

"Ajaa," Maiju sanoo.

"Minusta tuo on huvittavaa. Haastaa tällaista mopoa kilpasille. Eli todennäköisesti nuo kaverit kaipaavat itsetunnon kohotusta," totean. Jään roikkumaan autojen taakse. " Jos tuotettaisiin heille pettymys," sanon hymyillen
 Mutta tässä voi kysyä, miksi kiusaaminen on ihmisistä niin tärkeää? Mitä tyydytystä tuottaa tuottaa tuskaa muille ihmisille? Varsinkin kun jotkut ovat jo ennestään kokeneet tuota tuskaa niin paljon.

No, tuo ei ollut matkani pääasia.
Olin matkalla tapaamaan ihmistä.
Siis oikeaa ihmistä.
Nuorta naista, jonka kanssa olimme jutelleet virtuaalisesti muutama vuosi, ihan niitä näitä.
Ihan vain tapaamaan. Juomaan jotain, puhumaan ja sitten sanomaan hei, hei.
Lopuksi kevyt hali ja hän menee ostamaan vaatteita ja minä menen syömään jonnekin, koska en ole ole syönyt mitään koko päivänä tämän niin tärkeän tapaamisen takia, jolla oikeasti ei ole mitään merkitystä minulle.

Saan vain ajamisen riemua ja sitten voin tovin katsoa toisen ihmisen silmiä.

Minun kohtaloni.
Osaan vain luoda itselleni ystäviä, mutta en ihmisiä, jotka kaipaisivat kosketustani....
Paitsi tietenkin Maijun.

Mitähän tämä kohteeni mahtaisi ajatella, jos  tietäisi, minulla olevan mielikuvitustyttökaveri.

Maiju seurasi autoja, jotka yhä köröttävät edessäni. Jostain paikalle saapui valkea bmw, jolla oli kaasu päällä.
Valkeat kuoret vilahtivat minun ja kaksikon ohi.

Kaksikko nosti nopeutta.
Heillä oli uusi uhri.

" Siis miten tuollaisia ihmisiä voi olla?" Maiju kysyi.
" Ystäväni kertoi minulle kerran, että ei aio päästää poikaansa rattiin, ennen kuin poika on oppinut kunnioittamaan ihmisiä.

" Lisäksi hän taisi sanoa, että liian nuorille ei saisi antaa autoa, jotteivät nämä toteuttaisi hulluja juttuja."

" No selvästi hulluja kuitenkin riittää," Maiju lausui ja seurasi, miten pari valjakko leikki bmw:n kanssa kaukana.

" Olen nähnyt näitä hulluja ennenkin," sanoin," kerrankin kun matkustin jonkun aikaa tätä väliä, mitä nyt ajetaan, yksi valkea pikku bussi harrasti tätä samaa leikkiä kanssani. Silloin minulla oli kimppakyytiläisiä auto täynnä. Kaikki naisia. Piti olla vähän maskuliininen, joten ohittelin ja tulin ohitetuksi monta kertaa. Näitä näkee silloin tällöin. Ja kaikenlaisia muitakin. Näistä voisi koota oman tarinapankkinsa, hullut tienpäällä."

Maiju tirskahti.

Katselimme autojen leikkiä yhä etäämpänä.

Mieleen tuli lasten elokuva, se missä autot puhuvat ja tekevät asioita. Siellä oli nyt kolme autoa leikkimässä kuin pikku lapset.

Jotenkin huvittavaa.

Olisin halunnut kertoa henkilölle määränpäässä autoista, mutta hän oli niin innostunut kertomaan itsestään ja parin päivän tapahtumista, että jätin aiheen sivuun.
Keskustelu ei oikein saanut tasapainoa.
Luulen, että toinen osapuoli hermoili.

Luulen, en tiedä.


Takaisin paluu retkellä näin useita ratsioita tien laidalla ja pohdin, oliko kaksikko joutunut setä sinisten hoiteisiin.

Hullut harvoin joutuvat.
Heillä on hullujen tuuri.
Sellainen suojeluspyhimys, joka suojelee kanssa humalaisia, huumehörhöjä ja pahatekijöitä - ja erityisesti naisten pahoinpitelijöitä.

Samainen suojeluspyhimys pitää huolta, että minun elämäni on surkea ja tuskainen. Olen varma tästä asiasta.

Onneksi Maiju suojelee minua....

Kissat

"Pidätkö kissoista?" Kysyn Maijulta.

"On ne ihan kivoja?" Maiju vastaa.

Olemme kävelemässä. Kysyin koska näin, miten mustan värinen kissa juoksi tien yli kadun varren toisessa päässä. Se oli kiiltävä turkkinen kissa, joka ei oikein näyttänyt kuuluvaan karuun kerrostalomaisemaan. Se oli sellainen kissa, jonka pitäisi istua pensaikon alla maaseudulla ja nuolla käpäliään, ennen kuin lähtisi pyydystämään uutta saalista.

"Villikissoistakin?" jatkan utelua.

Maiju katsoo minua:" Mikä tässä on tarkoituksena? Kissa-kysymyksessä?"

Kävelemme vierekkäin. Välillä kätemme osuvat toisiinsa, välillä eivät. Meitä voisi erehtyä luulemaan pariskunnaksi... tai mikäli olisi mahdollista nähdä Maijun - Tietenkin, jos Maiju olisi todellinen, niin me olisimme pariskunta.

" Mietin yhtä villikissaa, joka vaeltaa siellä, missä asun talon pihalta toiselle. Facebookissa on oikein ryhmä tehty kyseisen kissan vaelluksen seuraamista varten. Siellä on kuvia ja kaikkea..." Yritän hahmottaa näenkö kadun yli kulkeneen mustan kissan vielä.
" Omistaja on sanonut ryhmässä, että halukkaat voivat ihan omia kissan. Heittelejätön oloista...."

" Siltä se kuulostaa," Maiju sanoo.

" Omistaja on nainen, joka löysi miehen jonkun aikaa sitten." Katson Maijua, " Ja tästä syntyykin oikea kysymykseni."

" Ja se on?" Maiju tiedustelee.

"Ovatko kissat naisille parisuhteen korvike. Korvaavatko naiset kissoilla sen, että miehet eivät pysy heidän luonaan, mutta kissat kyllä," teoreettisoin.

"Oikeasti," Maiju sanoo," Minusta tuo ajatus on kaukaa haettu. Onhan niitä monia naisia, jotka ovat naimisissakin, mutta heillä on kissoja. Tällä kertaa, minusta tuntuu, että tämä teoria on aika kaukaa haettu."

" Kissoja vain on mukava paijata ja ne ovat kivoja," Maiju toteaa.

Katson Maijua. Mielikuvani olisi ollut niin loistava. Mutta ehkä mielikuvitustyttökaverini on oikeassa. Ehkä kissat ovat vain kissoja, eivät muuta.

"Paitsi minun esimerkkitapauksessani," sanon," siinä selkeästi miehestä tuli tärkeämpi kuin kissa."

" No ehkä miehestä sitten tuli kissan korvike," Maiju toteaa," Miltä tämä ajatus kuulostaisi?"

Hymyilen.

" Se kuulostaa hyvältä."

Päätämme tämän suuren filosofisen keskustelun tähän, ja jatkamme kulkuamme kadulla eteenpäin.

Mietin koiran ostamista jälleen kerran. Koirasta voisi olla yksinäiselle apua. Vai olisiko.

Ehkä en täysin väärässä ominen ajatuksinen ollut. Ehkä Maijun kanssa olisikin pitänyt puhua koirista, eikä kissoista.

Miehen mitta.

Istuin Maijun kanssa puiston penkillä. Kesän saattoi epäillä alkaneen ja kevät oli mennyt nukkumaan.

Oli lämmintä.
Oli aurinkoista.
Oli perhoisia ja kärpäsiä ilmassa.
Puiden lehdet olivat syvän vihreitä.

Ja tietenkin. Juoppo notkahteli puiston laidan jalkakäytävällä ja huuteli epämääräisyyksiä vastaantulijoille.

Maiseman kauniste.
Likaisen näköine mies, jolla oli sotkuiset hiukset ja yllättäen puhtaat ja uudet farkut.

"Mitä mieltä olet," sanon Maijulle." Onko sosiaalihuolto maksanut nuo farkut?"

Miehen ohut takki oli likainen. Se näytti mustalta, mutta todennäköisesti vaatteen oikea väri oli aivan muuta.

"Ehkä miehellä on vaimo, joka on ostanut farkut syntymäpäivälahjaksi... Nyt voisi olla miehen syntymäpäivä, ja hän olisi vähän juhlinut." Maiju sanoi. Mielikuvitustyttökaverini kämmenet olivat poskilla ja pää nojasi käsiin. Kyynärpäät olivat polvissa ja koko Maijun olemus näytti kasaan taittuneelta lehdeltä.

Minä nojasin selälläni likaiseen penkkiin. Varmaan yhtä likaiseen kuin juopon takki.

"Voi olla," sanon.
"Miksi miehen mitta on juominen?" sanon äkkiä." Miksi hauskaa on vain juodessa."
"Kyllä naisetkin juovat," Maiju huomautti.
"Mutta mies, joka ei juo - se on jotenkin outoa," minä sanoin," Mies joutuu perustelemaan paljon enemmän juomattomuuttaan kuin nainen...."
"Tai minulla on sellainen tunne, olo... En tietenkään ole tutkinut asiaa."

Maiju on hiljaa tovin. Ja lopulta ei sano yhtään mitään. Katsoo vain miten juoppo jatkaa matkaansa oudossa asennossaan.

Katsomme molemmat.

" Naiset pitävä hauskaa juomalla. He pääsevät estoistaan ja hmmm... voivat sillä varjolla harrastaa asioita," Maiju sanoo. " Ja joidenkin juomien juominen on sivistynyttä. Niiden litkuttaminen parantaa asemaa."

" Mutta alkoholi on pelkkä huumausaine... Sellainen huumausaine, jota pitää koko ajan perustella, miksi sen vain täytyy olla terveellinen..." minä sanon.
"Vähän samaan tapaan kuin vaikka kannabis. Sitäkin käyttävät yrittävät, miksi juuri kannabis muka on terveellinen. Varmaan muiden huumeiden käyttäjät keksivät samoja tarinoita, mutta alkoholin terveellisyyttä pitää tutkia suuremmassa mittakaavassa, koska se on yleisesti hyväksytty huume."
" Ei sellainen aine vain voi olla epäterveellinen, vaikka..." nostan sormeni ja viittaan kännikalaan," Kaikki oikeasti näkevät aineen vaikutuksen, mutta sulkevat silmänsä."

Maiju suoristautuu. Hän oikoo punertavia hiuksiaan. Hän varoo kuitenkin koskettamasta selällään penkin selkänojaa.

" Mutta sen juominen luo yhteenkuuluvuutta. On sellainen harraste, joka sekoittaa pään ja saa aikaan kaikkea hauskaa. Voi tehdä asioita, joita ei normaalisti uskaltaisi ja sitten voi puhua ja käsitellä jälkeen päin ja nauraa." Maiju sanoi.

" Tai itkeä," minä sanoin.

Maiju kohautti olkapäitään.
"No joo."

"Ja miksi, jos olen ryhmässä ja en juo... Joku aina kysyy minulta, miksi minä juon." kysyn.

"No se," Maiju vastaa," Johtuu vain siitä, että sinä et uskalla kysyä niiltä muilta:Miksi perhanassa juotte tuollaista litkua. Mutta ne muut ovat niin kännissä, että uskaltavat kyllä kysyä sinulta, miksi et juo."

En voinut olla nauramatta.
" Olet oikeassa. Pitäisi kai opetella kysymään aina ennen kuin muut kysyvät. Olisi kiinnostavaa kuulla vastaukset." sanon.

Humalainen norkkui jo kaukana. Mutkitteleva kävely paljasti hänet.
En uskonut farkkujen olevan vaimon lahja.
Sossun täti oli ollut lempeä viime päivinä.
Miltähän farkun myyjästä oli tuntunut palvella tuollaista ukkoa?

Joskus ei saa tietää koskaan vastauksia. Se on sääli.

Aamu

Aamu alkoi.
Avasin silmäni, ja mietin:"Taas yksi aamu!"
En miettinyt positiivisessa mielessä.
Ehdoton toiveen olisi ollut, että aamu olisi alkanut jossain muualla, ja olisin toinen ihminen herätessäni.

Nousin ylös ja mietin edellistä työpäivääni, joka raunioitti mieltäni. Niin monta ratkaisematonta asiaa.

Miten moni ihminen herää tällainen samanlainen ajatus päässään?

Minulla on kysymys Maijulle, mielikuivitustyttökaverilleni.
" Kerropa, miksi jotkut ihmiset pitävät sadismista?"

"Olipa outo kysymys näin aamun alkuun," Maiju nostaa silmäkulmiaan. Hän on ilmestynyt tyhjästä. Aamutakki päällään. Tukka sekaisin. Silmät vähän punaiset ja niissä oli merkkejä unesta, vaikka on aika epäselvää, voiko mielikuvitustyttökaveri oikeasti nukkua.

" Minulla nyt on sellainen tunne, että kaikki naiset ovat sadisteja," kerron.
"Aika moinen yleistys," kikahtaa Maiju. " Olenko minä sadisti."

"No sinä nyt et voisi olla sadisti," sanon," Tai voisit, jos olisin masokisti. Tai voiko olla että kaikkien miesten pitää olla masokisteja, jotta voivat kestää naisia?"

"Miksi olet sitä mieltä, että naiset ovat sadisteja?" Maiju tiedustelee minulta.

" Minulla on ilmoitus... jossain netin syövereissä... Kyllä sinä tiedät Maiju," kerron," Kaikki ilmoitukseen vastanneet ovat olleet enemmän tai vähemmän sadistin oloisia. Ilmestyvät paikalle iloisen tuntuisina ja sitten pom. Vaikenevat mitään sanomatta.
Kuin olisivat saaneet tarpeeksi kiusata ja seurata tämän jälkeen, miltä toisesta tuntuu, kun päättää olla sanomatta mitään."

"Etkö muka ole itse käyttäytynyt noin. Eikö tuo vain ole perusominaisuus ihmisessä?" Maiju huomauttaa.

" Minä olen aina antanut ymmärtää, että ehkä tämä oli tässä. Sanonut jotain, mikä antaa ymmärtää, että asia ei enää jatku. Naiset jättävät asian avoimeksi..."

" He ajattelevat varmaan, että tähän asiaan voi palata." Maiju sanoo.

" Voi palata, jos ei löydä jotain parempaa? Voi leikkiä hylkykappaleella, jos mitään muuta ei löydä?" totean.

"Ollaanpas sitä kovasti mustia taas tänään," Maiju katsoo minua tuimasti.

"Onko mieleesi tullut, että ilmoituksesi on vähän provosoiva. Se innostaa sellaisia tyyppejä, joilla on hermot kireällä ja haluavat antaa takaisin miessukupuolen edustajalle?" Maiju jatkaa.

" Niin, niin," sanon. " Miehet ovat sikoja ja niin edelleen..."

" Jotkut naiset oikeasti ajattelevat niin," Maiju sanoo.

" Tästä on puhuttu jo aikaisemmin," ilmoitan, " Noissa aikaisemmissa blogiteksteissäni. Olemme kaikki sikoja tavalla tai toisella. Puhutaan jostain muusta."

 "Itse aloitit," Maiju tökkää minua nyrkillä olkapäähän.

" Niin," sanon.

" Mistä haluat puhua?"

" Vaikka siitä miten surkea työpäivä on tulossa. Yritän korjata asioita, joihin ei ole ratkaisuja. Ja kaikki odottavat korjauksia. Ja kukaan ei ole testannut asioita kunnolla. Ja tunnen itseni pieneksi olennoksi, jota kaikki pian syyttävät, mutta kukaan ei ota vastuuta itselleen." totean.

" Ja jotkut ovat ihan hyviä tyyppejä. He vain eivät ole täysillä mukana pelissä. He ovat vain töissä."

Maiju katsoo minua.
" Ja sinulle työ on elämä."

"Enemmän tai vähemmän," sanon," Mitä muuta elämässäni on kuin työni? Ei juuri muuta."

"Joku voisi olla tuosta eri mieltä," Maiju lausuu.

" He seuraavat minua kaukaa. He eivät näe millaisessa tuskassa elän. He eivät näe, miten itken aamuisin, iltaisin ja miten yksinäinen olen.... Tai näkevät jos osaavat katsoa elämääni oikein silmin," murehdin.

" Heidän pitäisi nähdä, kuinka kävelen yksin pihalla korjaamassa asioita. Juoksen yksin lenkkipoluilla. Kävelen yksin kaupungilla. Teen yksin monia asioita. Olen aivan yksin suurimman osan ajasta. Kukaan ei auta minua. Kukaan ei liiku kanssani. Kukaan ei juokse kanssani. Kukaan ei kulje kadulla käsi kädessä kanssani."

" Ja kukaan ei lohduta minua, kun sadistit lyövät päätäni seinään. Niin se on ollut jo lapsesta lähtien," totean.

" Voi voi," Maiju sanoo." Yritäpä nyt ryhdistäytyä taas. Kohta sinun pitää heittää vaatteet päälle ja kiiruhtaa sinne töihin. Ja sitä paitsi tapaat ihmisen sunnuntaina... Et sinä täysin yksin ole."

" Se sunnuntain tapaaminen on jo etukäteen tietäen täysi floppi. Ajatus oli heti alkujaan floppi."

" No miksi?"

" Koska hän ei tiedä, minusta muuta kuin pelkkää pintaa. Jos hän tietäisi enemmän, niin emme edes tapaisi."

"Kuten että olet naimisissa? Jos hän tietäisi, millä tavalla olet naimisissa, niin hän ymmärtäisi. Muistatko sen Amerikkalaisen kaverin norjassa, joka kertoi olevansa naimisissa ja kertoi saman tien, että oli naimisissa, jotta joku suomalainen nainen pääsi opiskelemaan amerikaan. Sinun kohdallasi on vähän sama juttu. Kaikki ymmärsivät häntä." Maiju sanoo.

" Paitsi tämä minun juttuni on niin surkea, että tätä ei voi edes kunnialla kertoa," sanon.

" Ja niin olet päätynyt pysymään ikuisesti surkeana ja anonyymina ja varjoissa, koska kukaan ei hyväksy sinua?" Maiju kysyy.

" Niin olen," sanon," Minä tulen kuolemaan yksin ja valtio maksaa hautani. Tiedän sen jo nyt. Ja se minua surettaa eniten."

" No onneksi sentään olen minä," Maiju huokasee.

Nauran ajatukselle. Niin onneksi minulla on mielikuvitustyttökaverini.

Onneksi.

Lapsuudesta

Tulin kymmenen kilometrin lenkiltä. Olin hikinen. Olin hengästynyt, mutta olisi ollut ihme, jos lenkin jälkeen en olisi ollut hengästynyt.

"Tuliks hikikin?" Maiju heitti letkauksena ennen kuin ehdin suihkuun.
"Joo tuli, mut mistä sulle saatais," sanoin takaisin miettimättä, mitä oikeasti sanoin.

Minulla oli pirteä olo.
Olin onnellinen.
Juokseminen saa aina kehon huutamaan riemusta.
Lopulta tulin kylpytakissa suihkusta, ja katsoin Maijua, joka luki jotain psykologista teosta sohvalla.
Kirjan nimi oli Menneisyyden tuska. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta kirjasta.
"Mikä kirja se on." kysyin Maijulta.

Maiju katsoi minua. Sitten hän katsoi kirjaa.
"Tämä kertoo miten tärkeää on käsitellä lapsuuttaan."

"Luetko sitä minun takiani?" Hymähdin huvittuneena.
" Niin kai," Maiju vastaa. " Haluaisitko puhua lapsuudestasi?" Hän kysyy saman tien.

"En oikeasti," vastaan. " Lapsuus meni ja oli kamala. Nuoruus meni ja oli täynnä kärsimystä. Elämä kulkee eikä tunnu mukavalta."

Sitten huomaan hymyileväni. " Millainen lapsuus sinulla oli Maiju?"

Maiju hihitti.
" Se oli lyhyt. Suunnittelupöydällä hetki ja sitten yht'äkkiä mukana omituisen surkean olennon juonikuvioissa. Se käytännössä meni ja tuli, ja olin jo saman tien aikuinen."
Nauroimme molemmat.

"Minkälaisen lapsuuden sinä haluaisit itsellesi, jos saisit valita," kysyin Maijulta lopulta, kun minun ja mielikuvitustyttökaverini nauru sammui ja huone oli taas rauhallinen.

"Pahan laitoit," Maiju vastasi. Hän käänteli päätään puolelta toiselle.
"Erilaisen kuin sinulla oli," hän vastaa lopulta.

"Minun versiotani nyt kukaan ei haluaisikaan," sanon," Mutta millaisen haluaisit? Kerro nyt"

"Mmmm...." Maiju rypistää otsaansa.
"Minä haluaisin... Minä haluaisin, että minulla olisi ollut kannustavat vanhemmat; että minulla olisi ollut isoveli - kyllä ehdottomasti!"

"Miksi isoveli?" kysyin.

"Isoveli on sellainen suojeleva köntys, joka tulee apuun, jos joku vain aikoo kiusata minua koskaan. Tosin se ei ole mahdollista, koska viettäisin lapsuuteni pienessä koulussa, jossa on vain kivoja ihmisiä He olisivat ymmärtäneet minua miten vain... Ja siellä olisi opetettu minua soittamaan viulua ja pianoa. Minulla olisi ollut tosi kiva lapsuus ja paljon ystäviä, jotka eivät hylkäisi minua sitten myöhemmin." Maiju selittää nopeaan tahtiin.

" Kuulostaa ihanalta toiveelta," sanon.

"Toiveet harvoin käyvät toteen," Maiju sanoo.

"Niin. Lapset viedään nykyään isoihin tuotantolaitoksiin kouluun, jossa heitä varmasti hakataan päähän. Jos eivät oppilaat, niin aina on joukossa muutama sadistista opettajaa, joista vain on hauskaa olla ilkeitä," mietin.

"Taas menee aika mustaksi." Maiju sanoo," Kyllä moni selviää koulusta ihan onnellisesti."

" Niin koulu onkin vähän niin kuin pitkä kaamea seikkailu, josta pitää vain selvitä jollakin tavalla." sanon.

"Ja tästä tajuaa vaivatta, että sinun mielestäsi juuri koulu on kaiken pahan alku ja juuri lopulta," Maiju toteaa.

"Niin se on sellainen paikka, jonne lapset viedään pakolla. Heille sanotaan koko ajan, että tämä sitten valmentaa teitä työelämään... Ja paskat, miten koulu ikinä on jonkinlainen työelämän lähde. Ihan kamalaa, miksi sellaista sanotaan lapsille... LAPSILLE! Lasten pitäisi saada nauttia ja oppia, eikä olla jäykkiä koneita, joihin vain pakotetaan menemään jonkinlaista epämääräistä tietoa."

Huomaan kiroilevani kevyesti.
" Lasten pitäisi olla jonkinlaisia kilpahevosia, jotka ovat vain parempia kuin muiden maiden lapset. Heti pienestä pitäen vain pakkotyöhön. Melkein samanlainen kohtalo kuin lapsityövoimalla, joka raataa päivät pitkät töiden parissa... Oikeasti mikä ero tässä on käsitteellisellä tasolla? "

"Lapsena minulle koko ajan jauhettiin, että te lapset olette täällä työssä..." puristan päätäni puhuessani," Jos pelkästään ajatellaan jo, että lapsi on työläinen tehtaassa nimeltä koulu, niin mikä siinä on menossa pieleen? Jos opettaja jo ajattelevat niin?"

" Missä on lapsuuden kunnioitus. Missä on lapsen ilo..."

Muistan, miten vietin päiviä yksin eräässä koulun pihan nurkassa. Minuun eivät kiinnittäneet huomiota opettajat. Minuun eivät kiinnittäneet huomiota muut oppilaat.

Olin vain yksin. Kukaan ei ollut kanssani.

" Lapsella pitää olla hyvä olla. Miksi kukaan luo tähän maailmaan lapsia, jos ei aio tehdä heille hyvää oloa. Vain sitä varten, että vietti ajaa asiaan. "

" Ja sinulla ei ole lapsia sen takia?" Maiju kysyy minulta.

" Minulla ei ole lapsia sen takia...." Katson Maijua ja jatkan:"Minä haluaisin, että lapsi olisi onnellinen. Jos minulla olisi lapsia, niin minulla olisi hyvä nainen kanssani... Me hoitaisimme sinun kaltaistasi lasta Maiju. Lapsi soittaisi pianoa ja viulua. Se saisi leikkiä ja olla iloinen lapsena.... Me kannustaisimme lasta. Me huomaisimme hänet, emmekä kulkisi kopeina hakemaan häntä koulusta tai tarhasta - melkein kuin lapsi olisi vain pakollinen velvollisuus, jonka kanssa vain täytyy elää. Hän saisi huomiota. Hän olisi lapsi."

" Ja koulu ei olisi suuri tehdas, jonne sullotaan tuotteita valmistumaan. Se olisi paikka, missä voisi olla iloinen... ja ehkä oikeasti oppiakin jotain."

Hengähdän syvään. Puhuminen on saanut minut lähes yhtä hengästyneeksi kuin juostessa. Tosin vähemmän. Ja ehkä enemmän tunne tasolla.

Lopulta kuitenkin istumme siinä olohuoneen sohvalla hiljaa, minä ja mielikuvitustyttökaverini Maiju.

Miten hiljainen ja yksinäinen maailma onkaan.
Melkein yhtä hiljainen kuin maailma ympärilläni lapsena.
En ollut enää yhtä onnellinen kuin lenkin jälkeen.
Mutta onni on haihtuvaista. Sisäinen tuska on pysyvää...

Mutta ainakin kuvitelma, miten onnellinen Maijun lapsuus oli, valoi minulle parempaa oloa. Ainakin kuvitelmissa maailma oli hyvä paikka.

Hyvä paikka keltatukkaiselle pienelle Maijulle, joka vietti aikaansa sinisessä olopuvussa.

Onnelliselle Maijulle.

Robinson Crusoe oireyhtymä.

Minä kirjoitan.
Naputtelen näppäimistöä.
Yritän tujoittaa kirkasta näyttöä, jossa vilisee kirjaimia.
Maiju, mielikuvitustyttökaverini, on kanssani. Hän on tyytyväinen. Olen taas kirjoittamisen parissa.

" Olin jo menettää toivoni," Maiju sanoo.
Katson Maijua ja lopetan kirjoittamisen.
" Tiedätkö mikä minua ahdistaa," kysyn Maijulta.
"No mikä?"
" Että kirjoitan roskaa. Kirjoitan ja kirjoitan, enkä saa koskaan mitään järkevää aikaa. En edes saa varmasti tätä teksistiä loppuun," totean ja osoitan näytöllä komeilevia kirjaimia.
" Sehän on vain puhtaaksikirjoittamista. Sinullahan on melkein kaikki jo koossa."
"Ja roskat on," sanon." Tässä riittää hommaa iäisyydeksi." vaikenen. " Ja aivan turhaan. Minun elämässäni asioistani ei ole välittänyt kukaan. Ei tästäkään kukaan välitä."
"No minä välitän," Maiju sanoo rauhallisesti.

Hymyilen. Niin sinä välität. Mielikuvituksessani. Muistan erään Stephen Kingin kirjan, jossa lopussa päähenkilö, kirjailija, tapaa karmivan kuvitelmansa ja saa tietää karmivan totuuden.

Maiju ei ole karmiva totuus kuitenkaan.
Onneksi.

"Olen aina kirjoittanut," sanon. " Vuosia. Se on ollut tapani päästä karkuun todellisuutta. Olla vapaa. Nähdä asioita toisella tavalla. Miettiä ja ymmärtää maailmaa." Laitain käteni poskiani vasten kirkkaan monitorin edessä.

"Olen vähän katkera," sanon," Luulen että olisin parempi kirjoittaja, jos elämäni olisi ollut parempi."

"Tai sitten et kirjoittaisi lainkaan," Maiju toteaa. " Ehkä sinulla ei olisi tarvetta siihen."

"Niin en tiedä. Tarvitaanko kirjoittamiseen traumaattinen elämä. Onko trauma kirjoittajan elämänvoima. Ei. En usko olevan niin." sanon. " Minä luulen, että olisin kirjoittanut paljon paremmin, jos minulla olisi ollut muusa, joka olisi rohkaissut minua..."
"Ja nainut kanssasi," Maiju ilmoittaa," sitä sinä oikeasti tarkoitat."
Kohautan olkapäitäni.
"En tiedä."
"Ehkä. Ehkä se olisi tuonut minuun tasapainoa. Tuntea, että minulla on oikeasti nainen."
Jatkan puhumista:" Mutta uskoin moraliteetteihin. Uskoin arvoihin, joita niin paljon mainostetaan. Avioliitto sitä ja tätä. Tutustua kunnolla ennen tiettyjä juttuja. Naisten kunnioittaminen. Ja niin edelleen. Uskoin herrasmiesarvoihin."

Olen hiljaa.

"Tällä hetkellä minulla oikeasti on olo, että sikana oleminen olisi ollut viisaampaa. Kadun että en ollut sika. Olisi vain pitänyt käyttää hyödyksi. " äkkiä olen täynnä kyyneliä.

Maiju silittää otsaani.
" Sinisilmäisyydestä ei ole joskus hyötyä." Maiju sanoo. " Oikeasti minun tulee sääli sinua."

"Mitä sääli auttaa," sanon ärtyneenä.

Maiju vetäytyy taaksepäin. " Ei sitten...."

Olen yllättävän ärtyneellä päällä. Minua ärsyttää kaikki.
Maiju kietoo kätensä ympärilleni.
Tätä minä tarvitsen. Halausta. Tunnetta, että olen yhtä.

Jotkut ihmiset sanovat, että eivät pelkää yksinäisyyttä. Epäilen ovatko he oikeassa. Kaikki ihmiset kaipaavat seuraa. Lopulta seurattomuus johtaa hulluuteen tai mökkihöperyyteen tai johonkin.

Yksinäisyydestä on tehty monta elokuvaa, joissa kaikissa ytimenä on ihmisen kaipuu. Kaipuu on niin kova, että hahmot luovat aina itselleen ihmisen vastineen jostain....

On vaikeata uskoa, että tuo juoni on keksitty ihan vain tyhjästä. Meillä kaikilla on tietty perusrakenne. Olemme kaikki tietyllä tavalla arvattavissa olevia olentoja. Meissä on lopulta vain vähän eroja.

"Mikä erottaa ihmiset toisistaan, Maiju?" kysyn.
Maiju pyörittää silmiään:" Mielipiteet? Ideologiat," hän hymyilee, " Ainakin minusta."

Katson Maijua ja mietin.

Minä olen autiolla saarella.
Olen autiolla saarella ihmisten keskellä.
Olen yksinäinen ihminen keskellä ihmisten tulvaa.

" Maiju," sanon.
"Niin," Maiju kysyy.
"Minä niin toivon, että voisit olla todellinen," ilmoitan.
"Hertainen sentään," Maiju ilmoittaa," Se olisi suunnattoman kivaa!"

Käännyn takaisin kirjoittamaan tekstiä näytölle. Minun kanssani keskustelee joku todellinen olento skypen välityksellä samaan aikaan. Hänellä on ilahduttavia ajatuksia.

Hän oikeasti tunne minua lainkaan, mutta hänen seurastaan on lohtua.
Ei tosin niin paljon kuin Maijun seurasta.
Mutta vähän.

Ihmisillä leikkijöille.

Kysyn maijulta, mielikuvitustyttökaveriltani,
"Miksi?"
Maiju rypistää silmiään ja katsoo minuun. " Mitä miksi?"
"Miksi naisista on kiva leikkiä miehillä, ja sitten vielä julkisesti saada kiksejä siitä?"
"En minä harrasta sellaista," Maiju vastaa.
Se on totta.
Maiju ei harrasta sitä, mutta niin moni muu harrastaa. Miten mielikuvitustyttöystäväni pystyisi olemaan muunlainen kuin, mitä minä haluan hänen olevan?

Muut harrastava ihmisillä leikkimistä ajankulukseen.
Koska ovat turhautuneita?

Olemme molemmat hiljaa. Minä ja mielikuvitustyttökaverini.

Minä pohdin.

Kuka tahansa miehillä leikkivä nainen voisi pelastaa elämäni, antamalla minulle rakkautta hetken verran. Antamalla minulle ihon kosketusta. Antamalla minun tovin uskoa, että olen jotain.

Sen sijaan he käyttävät ihmisiä hyväkseen, kuin nämä olisivat pelkkiä nukkeja. He ovat vielä ylpeitä asiasta.
He uskovat olevansa jotain, mutta oikeasti he ovat sikoja sikojen keskellä.

Ja he pitävät miehiä jotenkin typerinä, mutta eivät näe itse, kuinka pahoja ovat. Tai muuten vain eivät erota hyvää pahasta. Heillä ehkä ei ole mielikuvitustyttökaveria, mutta heillä on peili, josta voivat tarkkailla itseään ja olla itsestään ylpeitä. Minä olen ylpeä mielikuvitustyttökaveristani, joka on inhimillisempi monikertaisesti kuin nämä hyväksikäyttäjänaiset.

Miksi kutsutaan ihmistä, joka leikkii toisilla ihmisillä. Minä kutsun häntä tunteettomaksi psykopaatiksi.

Heitä on miehiä ja naisia. Kummatkin sukupuolet syyttävät toisiaan siitä, että käyttävät muita hyväkseen, mutta eivät ymmärrä, että...

Olen vaiti.
Maiju katsoo minua, ja miettii, mitä minä mietin.

Sitten uteliaisuus on liian kova.
"Mitä sinä mietit?" Maiju kysyy.

"Mietin, miksi ihminen aina hakee syytä muualta omille teoilleen," vastaan.

"Eikö sille ole psykologinen termi. Reflektio?" Maiju kysyy.

"Kai sille on," minä sanon.

" En minäkään halua nähdä paha itsessäni, minähän olisin silloin...." Maiju vaikenee sanoissaan ja katsoo minua.

" Olisit surkea olento, jos niin tekisit," minä sanon. " Ei meitä voi olla kuin yksi," lisään huomautuksen. " Minulla on yksinoikeus siihen titteliin."

Maiju heilauttaa olkapäitään.
"Et sinä ole paha." hän sanoo sitten." Sinä olet vain kovasti hyväksikäytetty ja potkittu."

Jostain tuli muisto.
Muisto piirtyi mieleeni kirkkaana kuin se olisi vasta tapahtunut.

"Olin kerran pikaravintolassa," sanoin äkkiä." Kauempana istui tyttö joukko. Selvästi bailamaan menossa."
Pidin tauon.
"Yksi tytöistä sanoi, että minun näköistäni miehestä ei varmasti kukaan nainen ole kiinnostunut. Toinen tyttö käänsi päätään ja katsoi minua. Tosi hyvän näköinen tyttö. Tämä tyttö sanoi ensimmäiselle. Yleensä tuon näköiset ovat kaikkein pahimpia kaatomiehiä."

Maiju katsoi minua. " Hän saattoi olla oikeassa."

Vain minun mielikuvituksessani, vastasin äänettömästi Maijulle.

" Se ensimmäinen tyttö ei ollut mikään kaunotar. Hänellä oli tarve arvostella muita ulkonäön perusteella. Ilmeisesti koska itsellä oli vaikeuksia itsetuntonsa kanssa. " totesin," Reflektiota. Halua haukkua muita, kun itsellä on paha olo."

Katson Maijua.
" Mitä luulet, onko minulla paha olo, koska arvostelen noita, jotka hakevat syitä teoilleen muista ihmisistä?"

"Sinulla on aina paha olo," Maiju sanoo.

Hän on oikeassa. Minä olen vain Surkea olento. Ihminen, joka ei ole leikkinyt kellään, mutta jolle kaikki muut ovat tehneet pahoja tekoja.

Nuo joista ihmisillä on kiva leikkiä.
Ja ovat vielä ylpeitä leikeistään...

Miksi?
Vastaa sinä siihen, miksi olet sellainen?

Pahat perivät maan

"Olet väsynyt," sanoo mielikuvitustyttökaverini. Hän silittää tukkaani, nyppii hiuksia kuin yrittäisi ottaa pois jotain päästäni. Hän pyörittää lyhyitä hiuksiani, ja se tuntuu minusta ihanalta.
"Niin olen." sanon.
"Miksi?"
"Yksi tyyppi kertoi, miten heidän lastensa koulussa oli jaettu palkintoja urheilukisan kolmelle parhaalle ja jotkut vanhemmat olivat nähneet punaista," kerroin.
"Olet murheellinen palkintojen jaosta? Miksi?" Maiju kysyy.

Olen hiljaa.
"Minä ymmärrän heitä," sanon," Heitä, jotka nostivat mölyn asiasta. Ymmärrän oikeasti hyvinkin."
"Kerro."
"Lapsena aina kaikki oli kilpailua. Kaikkien oli oltava parempi kuin minä. Minua oli hyvä kiusata, sortaa ja ennen muuta minulle oli hyvä nauraa," kerroin. " Tuollainen kilpailu on omiaan herättämään joissakin ihmisissä kiusaamishenkeä."
Hymähdän itsekseni.

"Tietenkin kilpailussa menestyminen pönkittää itsetuntoa, mutta se pönkittää vain niiden itsetuntoa, jotka ovat siinä hyviä. Ei niiden, jotka eivät ole hyviä," minua kirpaisi muistot lapsuudesta.
Minua värisytti muistojen kokoelma, joka sukelsi jostain syvältä sisältäni ylös ja potkaisi minua niin lujaa, että sattui.

Sitten tajusin yhden asian.
" Itse kilpailu taitaa olla se joka pönkittää itsetuntoa. Se että voi potkia muita alleen. Palkintojen jakoa kukaan ei taida muistaa, mutta jokainen muistaa, kuka tässä kilpailussa ja niissä kaikissa muissa paras. Kuka on se joka pitää palvoa..."

Tajuan äkkiä, että mölyn nostaneet olivat tavallaan kaksinaismoralisteja. He hyväksyivät kilpailun, mutta eivät palkintojen jakoa. Miten palkintojen jako itsessään mitään muuttaa. Kaikki tietävät kuka oli paras ja kuka huonoin. Lapset nauravat pitkään huonolle ja ylistävät parasta. Itse palkinto...

Sivuseikka.
Koko kilpailuhan olisi pitänyt kieltää, eikä vain höyrytä palkintojen jaosta.
Kilpailu itsessään herätti kiusaamishalua, ei palkinto. Palkinto oli vain jäävuorenhuippu.

"Mitä tämä yksi tyyppi, joka tästä kertoi. ajatteli asiasta?" Maiju kysyi.
" Hän ajatteli, että kilpaileminen on hyvä asia. Hän oli aina pitänyt kilpailemisesta. Kilpaillut paljon eri urheilulajeissa ja oppinut kestämään kilpailemista voittamalla ja häviämällä. Varmaan samaan aikaa sortamalla muita huomaamattomasti..." En uskonut viimeiseen ajatukseen, mutta en myöskään tiennyt eikö se olisi totta. Katsoin Maijua," Hän onkin vahva tyyppi. Selviytyjä."

"Sinäkin olet selviytyjä," Maiju huomauttaa.
"En samalla tavalla. Minun elämäni on ollut selviytymistä surusta, ikävästä, tuskasta ja pettymyksistä ja yksinäisyydestä. Joidenkin selviytyminen elämästä on aivan muunlaista. Hän on selviytynyt kilpailuhetkistä; siitä miten itsetunto on parantunut, ehkä pikku perheriidoista; lasten kasvatuksesta; siitä, että vaimo ei aina ole antanut... Tuollaisista jutuista, joista olen saattanut elämässäni vain unelmoida."

Minua alkoi naurattamaan.
"Mikä noin hauskaa on."
" Joillakin ihmisillä on ollut niin sanotusti traumaattinen elämä. He ovat törmänneet pariin pikku ongelmaan ja valittavat niistä kaikille ihmisille. Ja sitten on sellaisia ihmisiä kuin minä, joiden elämä on ihan paskana... Ja nämä traumaattiset tyypit valittavat heille... Mieleeni tulee vertaus," sanon. " Se on aika julma vertaus. Eikä sitä oikeastaan ole kovin helppo ymmärtää."

"Minä pidän mustasta huumorista," Maiju sanoo.

Katson Maijua silmiin. Kauniit silmät, kuten olen aikaisemminkin sanonut.
Kerron.
"On nälkään kuoleva ihminen aidatun alueen ulkopuolella. Alueen sisäpuolella on yltäkylläisiä ihmisiä, jotka ahmivat ruokaa. Nämä ihmiset menevät ja valittavat nälkäiselle, miten pahalta ruoka maistuu. He eivät kuitenkaan tarjoa ruokaa kuolevalle. He vain valittavat tälle. Käyttävät häntä seinänä ja käyttävät hänen viimeisiä hetkiä hyväkseen olemattomaan murheeseen.... He ovat kuin vampyyreja."

Katson Maijua silmiin.

" Näin minä ajattelen monista ihmisistä. He näkevät surkeutta omista pilvenpiirtäjistään joka päivä. He valittavat omaa hyvin vointiaan, eivätkä oikeasti välitä pätkääkään toisten pahoinvoinnista - siitä ei ole mitään hyötyä heille."

"Itsekkyyttä?" Maiju sanoo.

" Sellaista se on." sanon," Mietin toisinaan millainen itsekäs olento minä olen..."
Hymisen ja jatkan:" Yritin päästä vapaaehtoiseksi jonkun aikaa sitten. Auttamaan ihmisiä, joilla on hätä. Vaikka kuuntelemaan heitä. Siitä huolimatta, että itse puhun mielikuvitustyttökaverille ja yritän selvitä päivästä kunnialla eteenpäin." Ääneni vaimeni loppua kohden.
Naurahdin uudelleen.
"En ollut soveltuva. No, ehkä todellakaan en ole soveltuva..."

"Sinä halusit päästä mukaan johonkin ryhmään. Kuulua jonnekin, eikö niin?" Maiju toteaa.
Nyökkäilen.
"Niin, ehkä ryhmään kuuluminen on ihmiselle tärkeää. Jos nälkään kuoleva otettaisiin ylensyöjien joukkoon, hän paitsi jäisi eloon, tuntisi kuuluvansa jonnekin. Ehkä hänestä myös tulisi itsekäs, koska muu ryhmä on sellainen. Iroonista...."

" Uhrista tulisi saalistaja." Maiju pyöritti sanoja. " Jotain sellaistako tarkoitat."

"Tarkoitan, että elämme tosi oudossa paikassa. Opettaja, joka järjesti palkinnonjaon urheilukilpailussa, uskoi olevansa hyvä ja kannustava. Mutta kannustus samaan aikaan ryttää alleen heikkoja. Onko opettaja siis kiusaaja? Vaikka hän uskoo olevansa hyvä."

" Hän on tyhmä?" Maiju sanoo.

"Ei, me kaikki olemme tyhmiä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Hyvät teot ovat pahoja toiselle. Pahat teot ovat hyviä muille."

Menen ihan hiljaiseksi.

"Tämä on ihan kamala paikka," sanon itku äänessäni.
"Sinulla on vain niin paljon pahaa takanasi," Maiju silittää hiuksiani," Toivoin oikeasti, että voisit vain unohtaa kaiken ja olla onnellinen."
"Niin," vastaan vaimeasti.
" Jos kuuluisin oikeasti johonkin joukkoon, josta saisin kosketusta ja rakkautta, voisin olla onnellinen. Mutta voisinko muuttua samalla hirviöksi?"

"Sinun pitää ryhtyä hipiksi!" Maiju kihahtaa." Unohdat kaikki nuo pimeät ajatukset ja keskityt vain olemiseen."

" Hippien kausi on ohi," totean." Ja hipit eivät koskaan olleet oikeasti onnellisia. He vain käyttivät aineitaan."
"Kyllä heidänkin joukossa varmasti oli onnellisia," Maiju huomauttaa.

"Mutta mihin lopputulokseen tulit tässä kilpailijoiden palkitsemisjutussa?" Maiju lisää.

" Samaan kuin aina ennenkin. Maailmassa vain pahat pärjäävät. Naiset pitävät pahoista, pahat runnovat muut alleen ja menestyvät parhaiten. Ja pahat voittavat urheilukilpailut ja saavat palkinnot. Ja heitä tukee se parhaan näköinen naisopettaja, joka palkintoja jakaa. Ja jakaa sitten myöhemmin muutakin heille."

"Paska maailma." Lisään lopuksi.

"Aamen," sanoo Maiju, mielikuvitustyttökaverini.

Ilman Maijua sekoaisin varmaan lopullisesti.
Mutta Maijun kanssa olen jo seonnut lopullisesti.
Maailma on erityisen kiero paikka.

Ravintolassa

Mielikuvitustyttökaverini kanssa ensimmäisen kerran ravintolatreffeillä. Olin tilannut pöydän aamulla ja töiden jälkeen olin hakenut kauniin Maijun kotoaan.
"Olenko kaunis?" hän oli kysynyt minulta pyörähtäen ympäri kaksionsa eteisessä.

Iltapuku.
Kaunis.
" Olet sinä," hymyilin.
Ja hän sanoi hymylleni ihan käsittämättömästä syystä:" Höpsö." ja tökkäisi olkapäätäni." Natta." hän sanoi ja lähti kipittämään kiireesti ulos asunnosta. Nauroimme kuolaksemme, kun hissi jonkin ajan päästä vei meidät alas ja matkalle näille treffeillemme.

Nyt istuimme pöydässä ja tarjoilija oli tullut jo ottamaan tilauksiamme.
Tarjoilijan sytyttämä kynttilä valaisi hetkeämme tässä romanttisessa paikassa.

Täydellinen mielikuvitustyttökaverini ja minä.
Ihana treffihetki!
Tarjoilijan otettua tilaukset, olemme kahden.

"Mitä ajattelet," Maiju kysyi minulta.
Leikin pienellä steariininpalalla, jonka olen varastanut kynttilältä. Punaista pehmeää steariinia. Se värjää sormiani. Kohta kaikki paikat ovat täynnä rasvaa.

"Elämää," vastaan.
"Mitä siitä?" Maiju kysyy hunajaisella äänellään.

Katson maijua. Hän kauniita silmiään.
"Elämä ahdistaa minua," kerron.
"Mmmmm, miksi?"
 "Miksi on niin paljon epäreiluutta? Miksi ihmiset potkivat toisiaan, käyttävät toisiaan hyväksi, ovat ilkeitä... Miksi ihmiset ovat kusipäitä?" Annan sisältäni purkautua. Oikeasti minua itketyttä. Minua itketyttää täydellisillä ravintolatreffeillä.
Maiju katsoo minua.
"Mietit yhä kaikkea mitä sinulle on tapahtunut... ja niitä käymiäsi sähköpostikeskusteluja," Maiju sanoo tovin kuluttua. " Ehkä sinun kannattaisi vain unohtaa menneet ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Ottaa rennommin," Maiju tarttuu käteeni ja puristaa sitä. Sydämeni hypähtää. Tunnen lämpimän ihon kosketuksen.

Käsi on kevyesti hikinen, mutta se on naisen käsi, vaikkakin kuvitteellinen - mutta mitä pikku asioista.

" Ehkä..." sanon. Steariinin pala painuu Maijun ranteeseen hänen pidellessään kättäni.

"Hyi," hän naurahtaa. Maiju pyyhkäisee steariinin lattialle. Hän katsoo minua nostaen silmäkulmaa. " Ei kai haittaa, että leikkipalasi meni lattialle, voit leikkiä minulla sen sijaan," hän sanoo.

"Ei nyt ravintolassa," minä sanon ja Maiju tirskahtaa kova äänisesti. Hän yrittää vaimentaa kirkasta nauruaan.

Minulle tuli hyvä olo.

" Minä en vain ymmärrä, miksi jotkut haluavat etsiä tuntemattoman ihmisen ja sitten purkaa kaiken paskan tälle kirjeitse," totean ja jatkaen aiheestani. " Ikään kuin hän ei olisi ihminen lainkaan, pelkkä seinä. Sellainen olento, joka ei ole olemassa."

Maiju pitää taas kättäni.
" Ja sinä kaipasit vain kosketusta, ihoa, seksiä, naurua, yhdessä oloa - pienen hetken - toivoit, että joku soisi sitä sinulle samalla tavalla kuin tuhlaa sitä ihmisiin joista hakee vain hyötyä. " Maiju sanoo.

"Niin. Niin monet harrastavat satunnaisia hetkiä muiden kanssa, miksi joku ei voisi jakaa hetkiä minunkin kanssani. Voisi käyttää minua hyväkseen koskettaen ja niin edelleen," toistan Maijun sanoja. " Vitsit tämä maailma on nurinkurinen paikka."

Hiljaisuus.
Olemme vain kahden.

"Ihmiset vain ovat sellaisia. Itsekkäitä. Sellaisia me olemme, kulta," Maiju sanoo.
" Mutta täällä olemme nyt me kaksi, ja minulla on aikaa olla kanssasi."

Maiju on hyvä ihminen.
Mutta siksi hän onkin pelkkää mielikuvitusta. Todellinen ihminen ei ole hyvä minulle.

"Kunpa maailma olisi yksinkertainen paikka."
" Ei minun aivoilleni," Maiju kikahti.
"Ajatteletko monimutkaisesti?" kysyin. Keskustelu oli muuttanut yllättäen luonettaan.
"Ajattelen tylsästi," Maiju sanoo. " Sinä ajattelet toisinaan monimutkaisesti."

"Ajattelenko?"

"Minulla on sellainen olo."  Maiju vastaa.

"Eikö naisten mielestä miesten ajattelu ole yksinkertaista. Pyörii tiettyjen asioiden ympärillä," kysyn.

"Sinulla ainakin pyörii," Maiju virnistää, " mutta ajattelet myös paljon muutakin."

"Sitä ajattelee, mistä on puute," sanon. " Puhutaanko jostain muusta?"

"Maailma on täynnä asioita, valitse yksi ja jutellaan siitä." Maiju napsauttaa sormiaan ilmassa.

 "Puhutaan hepoista," sain suustani.

" Hepat on kivoja. Olen aina ymmärtänyt paremmin heppoja kuin monia miehiä," Maiju toteaa aiheesta.

"Vai niin."

"Onko tuo mustasukkaisuutta?" Maiju iskee silmää.

" Vähän," vastaan," Kaikki mun tuntemat naiset, joista olen ollut kiinnostunut, ovat oikeasti olleet suhteessa jonkun toisen kanssa salaa. Varsinkin kaikken kivoimmat."

Masennun ajatuksistani.

" Minä en kuulu niihin," Maiju ilmoittaa.



" Kyllä sinä olet kiva," korjaan.

"Äh, minulla ei ole suhdetta muihin," Maiju heittää kättään.

Se olisikin hieman vaikeaa, minä pohdin mielessäni.

" Olen aina halunnut oppia ratsastamaan, vaikka aina hevosen selkään nouseminen on pelottanut," kerron.

"Olet kuitenkin joskus ratsastanut?"

"Juu."

"Hyvä poika, siitähän ei olisi sitten pitkää matkaa oikeasti alkaa harrastamaan," Maiju ilmoittaa.

"Kallis harraste," sanon, " Mutta asian miettiminen on ilmaista," jatkan.

Keskustelemme jatkuu, kunnes ruoka saapui pöytään.
Keittiön tuote oli täydellinen.
Herkullinen.
Mahtava.

 Hymyilen vaikka, minulla on haikea olo. Kunpa tuo keskustelu olisi voinut olla totta. Vaikka se oli naivia juttelua, niin eläisin naivin juttelun mielelläni oikean täydellisen naisen kanssa - sellaisen terveen, kauniin, minusta pitävän. Sellaisen kuin Maiju.

Kyyneliä.
Täydellinen ravintolailta päättyi pelkkään onneen, mutta minun iltani päättyy aina ahdistukseen.
Siksi olenkin surkea olento.

Maijun kanssa rannalla

Maiju, täydellinen mielikuvitustyttökaverini.
Olemme rannalla. Istumme kivilaatoilla.
Olemme yhdessä.

Maiju taputtelee jalkojaan puiselle laiturille. Katsomme, miten järvi kimaltelee auringossa. Kesä lähestyy, mutta tuntuu, että on jo kesä.
" Olen joskus yrittänyt opetella karatea." Maiju hymisee." Kävin joskus kursseilla. Siellä oli pikku kidejä ja minä." Maiju naurahtaa.

"Karate on kiva laji," vastasin," Mä harrastin joskus kalpamiekkailua," pidin tauon," Kunnes kyllästyin porukkaan."
"Vähän kaduttaa vielä," lisäsin hetken päästä.

Maiju kurkotti katsellaan taivasta.

" Etkö kokeillut toista ryhmää," hän kysyi epämääräisessä asennossa. Hiukset tipahtivat alaspäin. Vartalo loi varjoja kiveen. Teräviä varjoja.
Aurinko teki Maijusta lähes sarjakuvahahmon. " Vai oliko vaihtoehtoja?"

" Ei ollut toista ryhmää," sanoin hieman töksäyttäen.

"Harmillista," Maiju sanoi.

"Olisi pitänyt vaihtaa kaupunkia," totean. Katson Maijua ja lisään. "Onneksi en vaihtanut."

Maiju kikahtaa.

"Sinä osaat käsitellä naista," hän sanoo ja katsoo minuun. Sitten hänen kasvoillaan ilme vakavoituu.

"Kirjoittaminen. Toivuitko siitä sähköpostilutkasta, jonka kanssa kirjoittelit? Oletko taas saanut kirjaa jatkettua?" Maiju kysyy.

"Toivuin, koska tapasin sinut," ilmoitan. Katson Maijun ruskeita silmiä. Ruskea väri johtuu pigmenteistä, joku oli selittänyt. Omani, siniset silmät, ovat ilman pigmentti. Ne saavat värinsä muodoista.
Ruskeat silmät ovat kauniit.

Maiju kikahtaa ja katsoo silmiini takaisin. Uppoan ruskeaan väriin syvälle, niin syvälle, että voisin huutaa riemusta.

" Illalla sain kirjoitettua sivuun uutta tekstiä. Liitin kuvat ja aloin tekemään uusia hahmoja. Minulla on tunne, että homma saattaa lähteä pyörimään." huomasin selittäväni Maijulle.

"Aika parantaa aina haavat," Maiju sulkee silmänsä ja antaa auringon kärventää ihoaan. Niin kaunista ihoaan.

"Toisinaan, toisinaan ei," huokaan hiljaa.

Minulla on surullinen olo, Maiju. Sinä et ole todellinen. Sinä olet vain mielikuvitustani, mutta olisin niin onnellinen, jos oikeasti olisimme rannalla. Mietin olisiko kognitiivisesti mahdollista oppia skitsofreenikoksi ja tehdä sinut päässäni niin todelliseksi, että oikeasti näkisin sinut.

Mikä ihana toive.
Miksi olla täysijärkinen tässä maailmassa, joka antaa surkealle olennolle niin vähän.

" Mutta minä olen sinun kanssasi," Maiju huomauttaa aurinkoiselta rannalta. " Me teemme niin paljon vielä yhdessä. Saat vielä nähdä. " Hän hymyilee viekoittelevasti.

Maiju

Mietin pahaksi ryhtymistä.
Surkeat olennothan ovat pahoja, joten pahuus olisi omiaan minulle. Maailma on pahojen paikka.
Mutta sitten tuumin tovin.
Pahuuskin vaatii paljon työtä. Pitää polkea ihmisiä;pitää käyttää heitä hyödyksi;pitää purra ja olla ilkeä.
Pahuus on raskasta. Paljon kivempaa on kuvitella kaiken. Miksi miehellä ei voisi olla mielikuvitustyttökaveria? Sellaista olentoa, jonka kanssa voi tehdä kaikkea sitä ihanaa, jota on mielikuvissaan halunut tehdä elävän olennon kanssa.

Muistatteko Lisan? Elokuvahahmon, josta tehtiin myös tv-sarja.
Minä keksin Maijun!

Maiju, oranssihiuksinen tyttökaverini.

Tyttökaverini, jonka kanssa ensitreffit vietetään joen rannalla, heinikossa. Me istumme yhdessä maahan levitetyllä pöytäliinalla - sellaisella sini-valkoruutuisella - ja syömme ruskeasta korista eväitä.

Linnut laulavat.
On lämmin vappu. Kevät on alkanut aikasin.

"Katso sitruunaperhosia," Maiju kiljahtaa, kun kaksi keltasiipistä siipiniekkaa kurkkii vielä kellertävän ruohon yläpuolella.

"Ne ovat aikasessa," minä sanon," Paleltuvat vielä."

"Oi," Maiju kiljahtaa," Eivät kai?"

Hymyilen," No toivotaan, että eivät," sanon.

Kyllä nämä ensitreffit ovat täydelliset. Pelkkää kiiltokuvaa.

Katsomme toisiamme silmiin, juomme teetä termospullosta, otamme juustoleipiä korista, kuuntelemme, kuinka joki solisee.

"Ihana päivä," Maiju sanoo," Kunpa kaikki päivät olisivat tällaisia!"

Minustakin se olisi upea ajatus.
Olisi edes yksi päivä todellisessa elämässäni tällainen kuin tämä mielikuvituspäiväni on.

Ihana päivä, kaunis Maiju lepäämässä sylissäni.

Silmiini vierii kyynel. Kunpa kuvitelma voisi olla totta.

Surkea päivä

Vesi.
Kesäinen lampi tuo parempaa mieltä sanotaan. Minulla ei ole hyvää mieltä.

Jos haluat olla iloinen ja positiivinen; haluat katsoa elämää kirkkailla linseillä ja nähdä onnea; silloin tämä ei ole sinun paikkasi. Tämä seuraava teksti ei ole sinulle.

Valitsin lammen kuvan, koska lammen rannalla käveleminen toisinaan puhdistaa ajatuksia. Hieman samoin kuin kirjoittaminen.

Eilen lopetin erään kirjeenvaihdon aika raa'asti. Haukuin kirjeenvaihtoystäväni ihan matalaksi ja lopetin sähköpostitilini, jonka kautta olimme olleet kirjeenvaihdossa.

Nainen.
Kahden lapsen äiti.
Hänellä oli outo miessuhde, jota hän valitti - oli ilmeisesti valittanut jo pitkään.

Minäkin valitan. Kun olen kirjeenvaihdossa haluan keskustella asioista, jotka eivät tuo mieltäni apeaksi. En ole koskaan saanut kokea rakkautta, jossa oikeasti tuntisin itseni hyväksi ja voisin katsoa toista hymyilevin silmin.  Itseasiassa olen ollut yksinäinen koko elämäni, ja minun elämäni on melko pitkä. Kukaan nainen ei ole kulkenut kanssani käsikädessä ja katsonut minua iloten. En ole koskaan juossut tietä pitkin naisen kanssa yhdessä. En ole koskaan pelannut tennistä yhdessä naiseni kanssa.

Ja kaiken lisäksi olen naimisissa.

Ei seksiä.

Miksi haluaisin kuunnella, kun joku toinen valittaa elämänsä valintoja, kun oma elämäni on surkea? Miksi minulta ei ensin kysytä: "haluaisitko tukea minua tuntematonta ihmistä?"

Ei polun reunalta saa valita ihmistä sattumalta ja alkaa käyttämään häntä roskakorina. Näin tekevät ne, jotka eivät halua antaa itsestään mitään takaisin. He vain sanovat, olisipa kiva, että sinulla olisi paremmin asiat. Sitten he alkavat valittamaan.

Minä en valita heille mitään.
Olen hiljaa.

Minä valitan tällä sivulla, koska kukaan ei tule minun luokseni vapaaehtoisesti. Enkä minä halua kulkea tuntemattoman ihmisen luo ja alkaa valittamaan. En ole sellainen kuin he, jotka käyttävät toista hyväkseen.

Törmäsin tähän sähköpostikaveriin etsiessäni jonkinlaista rakkauden kaltaista elämääni. Tunnetta, että saisin olla yhdessä toisen ihmisen kanssa. Edes teoreettista mahdollisuutta juosta, leikkiä ja rakastella.
Ensin luulin pienen hetken, että olin löytänyt jotain tällaista.

Erehdyin. Hän oli vai hyödyn etsijä. Kun minä kerroin elämästäni yrittäen olla iloinen, hän kertoi elämästään surulla yrittäen olla alakuloinen.

 Ei heti.

Vasta sen jälkeen kun oli luonut pettymyksen kertomalla, että hänellä oli kiva miesystävä.
Ei ongelmaan, kirjoitellaan sitten vain mukavia. Yritin pyytää, että hän ei aloittaisi selittämään, kuinka pettynyt oli mieheensä. Mutta hän ei kuullut pyyntöäni.

En ole pahoillani, että viimeinen kirjeeni oli ikävä. Minulle tuli todella ikävä olo kirjeenvaihdostamme. Olin jälleen kerran vain iso roskakori, en ihminen lainkaan.

Ja hän mietti, miten miehet käyttäyitysivät häntä kohtaan.
Hän ei käyttäytynyt kovin kivasti minua kohtaan.
Olin roskakori.

Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta kuin oli roskakori. Nyt sinä lukijani saat olla minun roskakorini. Saat kuitenkin itse päättää asiasta. Sinä voit paeta, sillä olen vain olemattomaan blogiin kirjoittava kurja surkimus.

Tyhmäkin vielä.
Osaan kirjoittaa jotain juuri ja juuri.
Ja minulla on todella surkea olo, mutta kukaan ei tule luokekseni ja lohduta.

Minulla ei ole ystäviä.

Tämä oli avautumiseni tänään.