Maiju

Mietin pahaksi ryhtymistä.
Surkeat olennothan ovat pahoja, joten pahuus olisi omiaan minulle. Maailma on pahojen paikka.
Mutta sitten tuumin tovin.
Pahuuskin vaatii paljon työtä. Pitää polkea ihmisiä;pitää käyttää heitä hyödyksi;pitää purra ja olla ilkeä.
Pahuus on raskasta. Paljon kivempaa on kuvitella kaiken. Miksi miehellä ei voisi olla mielikuvitustyttökaveria? Sellaista olentoa, jonka kanssa voi tehdä kaikkea sitä ihanaa, jota on mielikuvissaan halunut tehdä elävän olennon kanssa.

Muistatteko Lisan? Elokuvahahmon, josta tehtiin myös tv-sarja.
Minä keksin Maijun!

Maiju, oranssihiuksinen tyttökaverini.

Tyttökaverini, jonka kanssa ensitreffit vietetään joen rannalla, heinikossa. Me istumme yhdessä maahan levitetyllä pöytäliinalla - sellaisella sini-valkoruutuisella - ja syömme ruskeasta korista eväitä.

Linnut laulavat.
On lämmin vappu. Kevät on alkanut aikasin.

"Katso sitruunaperhosia," Maiju kiljahtaa, kun kaksi keltasiipistä siipiniekkaa kurkkii vielä kellertävän ruohon yläpuolella.

"Ne ovat aikasessa," minä sanon," Paleltuvat vielä."

"Oi," Maiju kiljahtaa," Eivät kai?"

Hymyilen," No toivotaan, että eivät," sanon.

Kyllä nämä ensitreffit ovat täydelliset. Pelkkää kiiltokuvaa.

Katsomme toisiamme silmiin, juomme teetä termospullosta, otamme juustoleipiä korista, kuuntelemme, kuinka joki solisee.

"Ihana päivä," Maiju sanoo," Kunpa kaikki päivät olisivat tällaisia!"

Minustakin se olisi upea ajatus.
Olisi edes yksi päivä todellisessa elämässäni tällainen kuin tämä mielikuvituspäiväni on.

Ihana päivä, kaunis Maiju lepäämässä sylissäni.

Silmiini vierii kyynel. Kunpa kuvitelma voisi olla totta.