Lapsuudesta

Tulin kymmenen kilometrin lenkiltä. Olin hikinen. Olin hengästynyt, mutta olisi ollut ihme, jos lenkin jälkeen en olisi ollut hengästynyt.

"Tuliks hikikin?" Maiju heitti letkauksena ennen kuin ehdin suihkuun.
"Joo tuli, mut mistä sulle saatais," sanoin takaisin miettimättä, mitä oikeasti sanoin.

Minulla oli pirteä olo.
Olin onnellinen.
Juokseminen saa aina kehon huutamaan riemusta.
Lopulta tulin kylpytakissa suihkusta, ja katsoin Maijua, joka luki jotain psykologista teosta sohvalla.
Kirjan nimi oli Menneisyyden tuska. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta kirjasta.
"Mikä kirja se on." kysyin Maijulta.

Maiju katsoi minua. Sitten hän katsoi kirjaa.
"Tämä kertoo miten tärkeää on käsitellä lapsuuttaan."

"Luetko sitä minun takiani?" Hymähdin huvittuneena.
" Niin kai," Maiju vastaa. " Haluaisitko puhua lapsuudestasi?" Hän kysyy saman tien.

"En oikeasti," vastaan. " Lapsuus meni ja oli kamala. Nuoruus meni ja oli täynnä kärsimystä. Elämä kulkee eikä tunnu mukavalta."

Sitten huomaan hymyileväni. " Millainen lapsuus sinulla oli Maiju?"

Maiju hihitti.
" Se oli lyhyt. Suunnittelupöydällä hetki ja sitten yht'äkkiä mukana omituisen surkean olennon juonikuvioissa. Se käytännössä meni ja tuli, ja olin jo saman tien aikuinen."
Nauroimme molemmat.

"Minkälaisen lapsuuden sinä haluaisit itsellesi, jos saisit valita," kysyin Maijulta lopulta, kun minun ja mielikuvitustyttökaverini nauru sammui ja huone oli taas rauhallinen.

"Pahan laitoit," Maiju vastasi. Hän käänteli päätään puolelta toiselle.
"Erilaisen kuin sinulla oli," hän vastaa lopulta.

"Minun versiotani nyt kukaan ei haluaisikaan," sanon," Mutta millaisen haluaisit? Kerro nyt"

"Mmmm...." Maiju rypistää otsaansa.
"Minä haluaisin... Minä haluaisin, että minulla olisi ollut kannustavat vanhemmat; että minulla olisi ollut isoveli - kyllä ehdottomasti!"

"Miksi isoveli?" kysyin.

"Isoveli on sellainen suojeleva köntys, joka tulee apuun, jos joku vain aikoo kiusata minua koskaan. Tosin se ei ole mahdollista, koska viettäisin lapsuuteni pienessä koulussa, jossa on vain kivoja ihmisiä He olisivat ymmärtäneet minua miten vain... Ja siellä olisi opetettu minua soittamaan viulua ja pianoa. Minulla olisi ollut tosi kiva lapsuus ja paljon ystäviä, jotka eivät hylkäisi minua sitten myöhemmin." Maiju selittää nopeaan tahtiin.

" Kuulostaa ihanalta toiveelta," sanon.

"Toiveet harvoin käyvät toteen," Maiju sanoo.

"Niin. Lapset viedään nykyään isoihin tuotantolaitoksiin kouluun, jossa heitä varmasti hakataan päähän. Jos eivät oppilaat, niin aina on joukossa muutama sadistista opettajaa, joista vain on hauskaa olla ilkeitä," mietin.

"Taas menee aika mustaksi." Maiju sanoo," Kyllä moni selviää koulusta ihan onnellisesti."

" Niin koulu onkin vähän niin kuin pitkä kaamea seikkailu, josta pitää vain selvitä jollakin tavalla." sanon.

"Ja tästä tajuaa vaivatta, että sinun mielestäsi juuri koulu on kaiken pahan alku ja juuri lopulta," Maiju toteaa.

"Niin se on sellainen paikka, jonne lapset viedään pakolla. Heille sanotaan koko ajan, että tämä sitten valmentaa teitä työelämään... Ja paskat, miten koulu ikinä on jonkinlainen työelämän lähde. Ihan kamalaa, miksi sellaista sanotaan lapsille... LAPSILLE! Lasten pitäisi saada nauttia ja oppia, eikä olla jäykkiä koneita, joihin vain pakotetaan menemään jonkinlaista epämääräistä tietoa."

Huomaan kiroilevani kevyesti.
" Lasten pitäisi olla jonkinlaisia kilpahevosia, jotka ovat vain parempia kuin muiden maiden lapset. Heti pienestä pitäen vain pakkotyöhön. Melkein samanlainen kohtalo kuin lapsityövoimalla, joka raataa päivät pitkät töiden parissa... Oikeasti mikä ero tässä on käsitteellisellä tasolla? "

"Lapsena minulle koko ajan jauhettiin, että te lapset olette täällä työssä..." puristan päätäni puhuessani," Jos pelkästään ajatellaan jo, että lapsi on työläinen tehtaassa nimeltä koulu, niin mikä siinä on menossa pieleen? Jos opettaja jo ajattelevat niin?"

" Missä on lapsuuden kunnioitus. Missä on lapsen ilo..."

Muistan, miten vietin päiviä yksin eräässä koulun pihan nurkassa. Minuun eivät kiinnittäneet huomiota opettajat. Minuun eivät kiinnittäneet huomiota muut oppilaat.

Olin vain yksin. Kukaan ei ollut kanssani.

" Lapsella pitää olla hyvä olla. Miksi kukaan luo tähän maailmaan lapsia, jos ei aio tehdä heille hyvää oloa. Vain sitä varten, että vietti ajaa asiaan. "

" Ja sinulla ei ole lapsia sen takia?" Maiju kysyy minulta.

" Minulla ei ole lapsia sen takia...." Katson Maijua ja jatkan:"Minä haluaisin, että lapsi olisi onnellinen. Jos minulla olisi lapsia, niin minulla olisi hyvä nainen kanssani... Me hoitaisimme sinun kaltaistasi lasta Maiju. Lapsi soittaisi pianoa ja viulua. Se saisi leikkiä ja olla iloinen lapsena.... Me kannustaisimme lasta. Me huomaisimme hänet, emmekä kulkisi kopeina hakemaan häntä koulusta tai tarhasta - melkein kuin lapsi olisi vain pakollinen velvollisuus, jonka kanssa vain täytyy elää. Hän saisi huomiota. Hän olisi lapsi."

" Ja koulu ei olisi suuri tehdas, jonne sullotaan tuotteita valmistumaan. Se olisi paikka, missä voisi olla iloinen... ja ehkä oikeasti oppiakin jotain."

Hengähdän syvään. Puhuminen on saanut minut lähes yhtä hengästyneeksi kuin juostessa. Tosin vähemmän. Ja ehkä enemmän tunne tasolla.

Lopulta kuitenkin istumme siinä olohuoneen sohvalla hiljaa, minä ja mielikuvitustyttökaverini Maiju.

Miten hiljainen ja yksinäinen maailma onkaan.
Melkein yhtä hiljainen kuin maailma ympärilläni lapsena.
En ollut enää yhtä onnellinen kuin lenkin jälkeen.
Mutta onni on haihtuvaista. Sisäinen tuska on pysyvää...

Mutta ainakin kuvitelma, miten onnellinen Maijun lapsuus oli, valoi minulle parempaa oloa. Ainakin kuvitelmissa maailma oli hyvä paikka.

Hyvä paikka keltatukkaiselle pienelle Maijulle, joka vietti aikaansa sinisessä olopuvussa.

Onnelliselle Maijulle.