Varjoissa

Olen lounaalla työkaverien kanssa. Meitä on pieni ryhmä, ja olemme valottaneet pitkän pöydän ravintolasta. Huonosti suomea puhuva pieni tumma miestarjoilija tuo meille ruokaa.
Puhumme pesäpallosta ja baseballista.

"Jenkkien baseballissa on todella huono taso," selittää yksi työkaverini," Yksi suomalainen pesäpallon pelaaja meni kokeilemaan sitä aikoinaan jenkkeihin, ja paikalliset olivat ihmeissään, kun kaveri oli paljon nopeampi ja parempi kuin paikalliset pelaajat."

Mietin oliko tuo juttu urbaanialegendaan, mutta en sanonut sitä ääneen.
Juttu sai alkunsa siitä, kun joku sanoi jonkun puhuneen, että joku valmentaja oli niin ja niin kova joskus 70-luvulla - huvittavalla mielellä; huomauttaakseen, että jotkut ihmiset elävät menneisyydessä.

Minä sanoin:" Mutta jenkeissä muistellaan vielä, miten hyviä tyyppejä pelasi baseballia joskus 1920 luvulla."

Ja siitä tarina sai alkunsa.

Minä katselin jutustelun keskellä näitä työkavereitani. Kaikki olivat onnellisia ihmisiä. Heillä oli täydelliset parisuhteet, ja useimmilla heistä oli kivoja lapsia, joista puhua paljon.

Syvällä sisälläni olin hiljaa. Ehkä Maiju lohdutti siellä minua.
Elämäni on pelkkää vaimoni auttamista. Hänen kunnostaan huolehtimista. Hänen tukemistaan. Omaishoitajan arkea; omaishoitajan, joka ei edes ole virallisesti omaishoitaja.

Mietin miten moni niistä blogareista, jotka ihmissuhde palstalla kirjoittelevat, olisivat jo luovuttaneet, jos eläisivät minun elämääni. Niiden joiden kirjoituksia olen lukenut kuvastaan enemmän pinnallisuus.

Aika monien ihmisten elämä on pelkkää pinnan katselua. Olen tavannut monia, jotka sanovat vihaavansa pinnallisuutta, mutta todellisuudessa ovat äärimmäisen pinnallisia tyyppejä. Joidenkin mielestä on kai trendikästä näytellä muuta kuin on.

Siksi ehkä tämä blogi on täällä.

Pieni mielenosoitus.
Pieni huutomerkki.
Pieni erimielisyyden osoitus.

Nousimme työporukan kanssa lopulta ruokapöydästä. Jäin kävelemään muusta joukosta hieman sivumalle. Nautin syksyn tuulesta, ja katselin maisemia hiljaa. Olin alakuloinen.

Alakuloisuus ei ole uutta minulle. Tällaisena pilvisenä päivänä, kun lämpö on laskenut kymmenen asteen paikkeille, on lupa ollakin vähän alakuloinen.

Ja alakuloinen saa olla, kun miettii maailmaa, jossa venäjä kistää osuuttansa ihmisten tappamiseen; usassa valtaan pyrkii täydellinen katastrofi; sota jatkuu syyriassa, eikä kukaan jaksa olla kiinostunut siitä; edelleen ihmisiä tapetaan muualla lähi-idässä, mutta sekään ei kiinnosta ketään.

Ja minä kävelen lounastauolta takaisin työpajalle, ja kaipaan todellista rakkautta ja naisen kosketusta.
Minulla on olo kuin edessäni olisi suuri tiimalasi, jossa hiekan valuminen kertoisi, miten elämäni valuu hiljaa turhuuteen.

Ei mitään merkitystä.

Jos Maiju olisi tässä kirjoituksessa mukana, keskustelisimme nyt siitä, miten yksinäisyyttä käsitellään elämässä. Miksi niin monet vain olettavat, että vanhat ihmiset ovat yksinäisiä. Miksi kukaan ei muista, että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä yksinäisiä.

He ovat surkeita olentoja.
Jos joku haluaa ottaa minuun yhteyttä, ja korvata mielikuvitustyttökaverin Maijun elämässäni, annan luvan yrittää. Ikävä kyllä en kuitenkaan usko ihmeisiin. Mutta jos niin kävisi, lupaan keskittyä vain tämän korvaajan ylistämiseen.

Ajatus tuo hymyn huulilleni.